Lenin ja ammattiyhdistysliike

Lukijalle

Vladimir Iljitsh Lenin oli ensisijaisesti poliittinen ajattelija ja toimija. Hänen ammattiyhdistysliikettä koskeva ajattelunsakin on osa laajempaa poliittista teoriaa, tietyssä suhteessa poliittiseen ajatteluun. Friedrich Engels jakoi sosialidemokratian toiminnan kolmeen lohkoon: poliittiseen, taloudelliseen ja teoreettiseen. Tässä kolmijaossa taloudellista taistelua edusti ammattiyhdistysliike ja tämän Engelsin käsityksen omaksui myös Lenin.

V. I. Leninin ammattiyhdistysliikettä koskeva ajattelu jakautuu aatehistoriallisesti kahteen osaan Venäjän yhteiskunnallisen kehityksen mukaan. Ensimmäisen vaiheen muodostaa ammattiyhdistysliikkeen aseman ja tehtävien määrittely porvarillisella Venäjällä ja toisen vaiheen vastaava määrittely sosialistisessa yhteiskunnassa ja sitä rakennettaessa.

Ensimmäinen aatehistoriallisesti tärkeä vaihe ajoittuu vuosisadan alkuun. Teoksessaan "Mitä on tehtävä?" (1902) Lenin esitti teoriansa ammattiyhdistysliikkeen tehtävistä porvarillisella Venäjällä ja sen suhteesta sosialidemokratiaan. Leninin perusväittämä oli, että ammatillisessa liikkeessä oli kyseessä pelkästään toiminta taloudellisten reformien puolesta, jota pidemmälle työväenluokka ei omin avuin pääse. Ammattiliitot eivät kykene vaikuttamaan niihin oloihin, jotka tekevät työvoimasta tavaran ts. muuttamaan tuotantotapaa.

Ammatillisen liikkeen ja sosialidemokraattisen puolueen keskinäinen suhde oli yksi puoluetta jakavista tekijöistä. Ns. ekonomistit halusivat rajoittaa ammattiyhdistysten toiminnan pelkästään taloudelliseen toimintaan, jolloin suhde puolueeseen olisi neutraali. Lenin puolestaan näki ammattiyhdistykset laajana joukkojärjestönä, joka oli erinomainen agitaatioväylä luokkatietoisuuden levittämiseksi ja siitä syystä niiden tuli olla mahdollisimman läheisessä suhteessa puolueeseen, jolloin myös ammatilliselle työväenliikkeelle saataisiin sosialidemokraattinen luonne.

Ammattiyhdistysten ja puolueen suhdetta käsiteltiin sekä VSDTP:n sisällä että II Internationaalin keskuudessa. VSDTP:n 4. edustajakokous, joka pidettiin v. 1906 Tukholmassa, asettui neutraalisuuden kannalle, mutta jo keväällä 1907 Lontoon edustajakokous hyväksyi kannan, jonka mukaan ammattiyhdistysten tuli olla puoluekantaisia. Elokuussa 1907 pidetty Stuttgartin kansainvälinen sosialistikongressi (II Internationaalin 7. kongressi) tuki Lontoon edustajakokouksen kantaa hyväksymällä päätöslauselman, jonka mukaan ammattiliittojen ja sosialististen puolueiden lujat ja kiinteät yhteydet ovat välttämättömiä kaikissa maissa ts. taloudellinen ja poliittinen taistelu tuli sitoa yhteen.

Aatehistoriallisesti merkittävimmän osan Leninin ammattiyhdistysliikettä koskevasta ajattelusta muodostaa ammatillisen liikkeen tehtävien määrittely sosialistista yhteiskuntaa rakennettaessa. Uuden valtiotyypin syntyminen asetti myös ammattiyhdistysliikkeen uusien tehtävien eteen. Kapitalistisella Venäjällä, kuten periaatteessa missä hyvänsä ns. kapitalistisessa yhteiskunnassa, ammattiyhdistysliike oli käynyt taloudellista taistelua työnantajia vastaan. Rintamalinja oli ollut selkeä, mutta nyt oltiin problemaattisemmassa tilanteessa. Oli ratkaistava ammatillisen liikkeen suhde tuotantoelämään, valtioon ja puolueeseen uuden tyyppisessä valtiossa.

Ammattiliittojen 2. yleisvenäläisessä edustajakokouksessa 1919 tammikuussa Lenin määritteli ammattiyhdistysten aseman. Ammattiliitot jäävät muodollisesti itsenäisiksi, mutta osallistuvat neuvostovallan työhön lähinnä valvomalla valtioelinten toimintaa. Liitot on valtiollistettava, sulautettava yhteen valtiovallan elinten kanssa ja siirrettävä niiden huostaan koko suurtuotannon rakennustyö. Puolue nojaa toiminnassaan välittömästi ammattiliittoihin, jotka ovat muodollisesti puolueettomia, mutta joiden johtoelimet on tosiasiallisesti muodostettu kommunisteista, jotka kaikki toteuttavat puolueen ohjeita. Näin muodostetun koneiston avulla, joka muodollisesti ei ollut kommunistinen, puolue olisi läheisessä yhteydessä joukkoihin.

Ammatillisen liikkeen tehtävien ja aseman teoreettinen ja osin käytännöllinenkin asema ratkaistiin varsin sekasortoisissa oloissa v. 1918 - 1922. Maassa oli sota kolmessakin merkityksessä. Ensiksikin oli kansalaissota, toiseksi puolustussota ulkomaista interventiota vastaan ja kolmanneksi vähemmistökansojen sota bolshevistisesta Neuvosto - Venäjästä irrottautumiseksi. Tuona aikana VKP(b):ssa käytiin kiivas väittely ammattiyhdistysten asemasta. Tämän ammattiliittoväittelyn nimellä tunnetun prosessin voi katsoa alkaneen edellä mainitusta ammattiliittojen edustajakokouksesta ja päättyneen, ainakin virallisesti, VKP(b):n kymmenennessä edustajakokouksessa v. 1921.

Sodan aikana maan talous heikkeni äärimmilleen. Teollisuuden romahtaminen aiheutti suuria muutoksia luokkarakenteeseen työläisten, joilla vielä tuolloin oli yhteys maaseudulle, siirtyessä laajoin joukoin takaisin maanviljelijöiksi. Tilanne vaati toimenpiteitä ja niin siirryttiin toteuttamaan uutta talouspolitiikkaa (NEP). Kyseessä oli sarja toimenpiteitä talouden tervehdyttämiseksi, mikä käytännössä merkitsi tiettyjen kapitalististen elementtien tuomista proletaariseen valtioon.

Uuteen talouspolitiikkaan siirtyminen vaikutti myös ammattiyhdistysten asemaan. Lenin katsoi työn ja pääoman luokkaetujen vastakohtaisuuden säilyvän NEPin oloissa ja siksi ammattiyhdistysten perustehtäviin kuului proletariaatin luokkaetujen kaikkinainen suojeleminen taistelussa pääomaa vastaan. Näissä oloissa ei Leninin v. 1919 antama ammatillisen liikkeen tehtävien määrittely voinut olla pätevä.

NEP-kausi merkitsi ammatilliselle liikkeelle ristiriitaisia tehtäviä; niiden tuli sekä puolustaa proletariaatin etuja että käyttää osaltaan valtiovaltaa. Ammattiyhdistysten tuli osallistua valtion talous- ja valtioelinten toimintaan; "Ammattiyhdistysten on oltava ensimmäisinä ja välttämättömästi auttamassa valtiovaltaa,..." Lenin arvioi tämän laatuisten ristiriitojen kestävän vuosikymmeniä.

Leninin NEP-kautta koskeva ammatillisen liikkeen aseman ja tehtävien hahmottelu tapahtui v:n 1921 lopulla ja seuraavan vuoden alussa. Lenin kuoli 21.1.1924 ja oli vakavasti sairas jo vuoden 1922 lopussa. Tämä merkitsee sitä, että ammattiyhdistysliike Neuvostoliitossa tosiasiassa muotoutui ilman Leninin henkilökohtaista vaikutusta. Käytännössä ammattiyhdistysliike saikin varsin toisenlaisen aseman kuin mitä Lenin oli hahmotellut. Jo 20-luvun puolivälissä, NEPin vielä jatkuessa, ammattiyhdistysliikkeen tehtäväksi muodostui lähinnä työkurin valvonta, mikä on jo varsin kaukana Leninin ajatuksista.

Vuosikymmenien aikana Neuvostoliiton ammattiyhdistysliike koki monenlaisia vaiheita. Tutkimuksen asia on selvittää missä määrin se on tosiasiallisesti perustunut Leninin ajatteluun. Tavoitteena on omalta osaltani antaa taustatietoa V. I. Leninin ammattiyhdistysliikettä koskevasta ajattelusta ja siten auttaa purkamaan sitä Lenin -myyttiä, joka on vuosikymmeniä enemmän kätkenyt kuin valaissut Leninin ajattelua .

Venäjän taloudellis-yhteiskunnallinen kehitys talonpoikaisreformista I vallankumoukseen

Venäjän kehitys oli takaperoista Länsi-Eurooppaan verrattuna, mikä ilmeni kaikilla elämän alueilla. Tunnusomaista oli isolaatio, erilainen uskonto, kieli ja kirjaimisto. Ranskan vallankumouksen jälkeen ero Länsi-Eurooppaan kävi erityisen selväksi. Venä jällä vallitsi maaorjuus ja absolutismi. Talonpoikaisreformi v. 1861 muodosti keskeisen perustan Venäjän tiellä feodaalisesta tuotantotavasta kapitalistiseen.

Talonpoikaisvapautus, zemstvo-uudistus ja oikeuslaitoksen reformi olivat ne 1800- luvun jälkipuoliskon keskeiset uudistukset, jotka nopeuttivat merkittävästi Venäjän taloudellista, yhteiskunnallista ja sosiaalista kehitystä keisarivallan viimeisinä vuosikym meninä. Talonpoikaisreformin ja I vallankumouksen välisenä, historiallisesti hyvin lyhyenä, ajanjaksona Venäjä siirtyi omalaatuisesta feodaalijärjestelmästä kapitalistiseen tuotantotapaan.

Suuret reformit

Talonpoikaisreformi

Maaorjien vapauttaminen v. 1861 oli ensimmäinen niistä reformeista, jotka laukaisivat Venäjän taloudellisen kehityksen. Reformi antoi talonpoikaistolle lähes täydet kansalaisoikeudet, mutta säilytti sidonnaisuuden maahan ja kyläyhteisöön. Kyläyhteisö oli kollektiivina vastuussa siitä, että jokainen maksoi veronsa ja lunastusmaksunsa. Reformi olikin luonteeltaan juridinen eikä taloudellinen.

Maaorjuuden lakkauttaminen oli reformi ylhäältä ja taloudellisessa mielessä varsin edullinen aatelistolle, sillä talonpojat joutuivat maksamaan korkeat lunastusmaksut maasta. Kruunajaispuheessaan Moskovan aatelisille tsaari Aleksanteri II sanoikin talonpoikaisreformista, että on parempi vapauttaa talonpojat ylhäältä kuin odottaa, että he alkavat itse vapauttaa itseään alhaalta.

Aateliston keskuudessa oli eriäviä käsityksiä reformin toteuttamistavasta, mutta vastustus sinänsä oli vähäistä. Reformiehdotuksen käsittelyn yhteydessä tsaari sanoikin aatelisille: Kaikki, mitä voidaan tehdä omistajien suojaamiseksi, on tehty . Vaikka talonpoikien vapauttaminen ei sinänsä aiheuttanut taloudellisia menetyksiä aatelistolle, oli reformi omiaan nopeuttamaan alemman aateliston ajautumista kaltevalle pinnalle, pois säädynmukaisesta elämäntavasta. Säätyläiset muodostivatkin Venäjän nousevan keskiluokan perustan. Heitä toimi erityisesti teollisuus- ja kauppamiehinä.

Talonpojat kuuluivat edelleen mir-kyläyhteisöön (venäläinen nimitys, mir, merkitsee sekä rauhaa että maailmaa), jota johti vanhinten muodostama neuvosto. Yksityiset perheet viljelivät maata, mutta maa kuului yhteisön hallintaan (Ukrainaa lukuunottamatta). Määräajoin maa myös jaettiin, ei tosin kaikkialla, uudelleen sarkajaon periaatteen mukaan. Talonpoika omisti itse vain sellaisen osan kommuunin maasta, mihin hänen perhevastuunsa ruokakunnan päämiehenä oikeutti. Maata viljeltiin kuten ennenkin, kylä oli kollektiivisesti vastuussa lunastusmaksuista, ja poismuuton edellytyksenä oli, että maksoi osuutensa yhteisestä velasta, minkä lisäksi oli saatava lupa kyläkokoukselta ja sen talouden päämieheltä, johon kuului. Varsinkin viimeksi mainitun luvan saanti saattoi tuottaa vaikeuksia. Kyläkommuunin valta siis osin kumosi reformin tuoman henkilökohtaisen vapaudenlisäyksen.

Paikallishallinto ja oikeuslaitos

Paikallista itsehallintoa varten perustettiin v. 1864 zemstvot. Kyseessä oli Suomen kuntakokouksia (1865) vastaava järjestelmä. Maaseudulle luotiin alue ja provinssikokoukset, joilla oli toimeenpanevana elimenä hallitus. Äänioikeus oli suhteessa maan omistukseen, joten aatelisto oli zemstvojen johdossa (74 % paikoista), jonka lisäksi kuvernöörillä oli suuri kontrollivalta päätöksiin. Kaupunkeihin vastaava uudistus tehtiin v. 1879.

Zemstvojen tehtäviin kuului alkeisopetuksen järjestäminen, teiden ylläpito, viljavarastojen rakentaminen sekä terveyden- ja köyhäinhoito. Zemstvojen aikaan saannokset terveydenhuollossa olivatkin huomattavia. Venäjä sai eräänlaisen sosialisoidun terveydenhoitojärjestelmän ennen kuin muut maat, sillä järjestelmään kuului ilmainen lääke- ja kirurginen hoito.

Zemstvolla oli puutteensa, mutta puutteistaan huolimatta järjestelmästä tuli merkittävä itsehallinnon koulu Venäjällä. Mitään vallankumouksen laboratorioita niistä ei kuitenkaan muodostunut, sillä kuvernöörin suuri kontrollivalta piti huolen siitä, että järjestelmä ei kyennyt uhkaamaan Venäjän itsevaltiutta.

Toinen merkittävä uudistus oli oikeuslaitoksen reformi 1864. Merkittävintä oli oikeusistuinten irrottaminen toimeenpanovallasta. Tuomari voitiin erottaa vain oikeuden päätöksellä, ja oikeusprosessista tehtiin julkinen ja suullinen, minkä lisäksi alamaiset julistettiin tasa-arvoisiksi lain edessä. Näin oli ensi kertaa Venäjän historiassa luotu hallitsijasta erillään oleva valtakeskus. Ainakin osittain kyseessä oli uudistukseen sisältyvä tarkoittamaton seuraus, sillä hallitus ei tätä puolta asiasta heti edes huomannut.

Uudistus jäi kuitenkin suurelta osin muodolliseksi, sillä hallituksen toiminta vallankumouksellisia vastaan mitätöi uudistuksen monelta osin, kun vallankumouksellisia alettiin tuomita sotarikosoikeudessa. V. 1881 tapahtuneen Aleksanteri II:n murhan jälkeen toteutettu poikkeustilasäännöstö teki Venäjästä poliisivaltion, ja siihen murenivat loputkin uudistuksesta.

Industrialismi Venäjällä

Venäjän teollistuminen kapitalistiseen tuotantotapaan johtavana prosessina tapahtui historiallisesti lyhyen ajanjakson kuluessa. Tosin Venäjällä oli jo 18.vuosisadalla merkittävää teollisuutta, erityisesti rauta- ja terästeollisuudessa. Tehtaita oli kasvanut tyydyttämään hallituksen, lähinnä aseteollisuuden, vaatimuksia. Niinpä Venäjä 1700- luvun lopulla tuotti enemmän harkkorautaa kuin Englanti. Venäjän liikenne-, pankki- ja kauppajärjestelmät olivat kuitenkin alikehittyneitä ja myös teollinen kehitys taantui.

Varsinainen teollisuuden ekspansio tapahtui 1890-luvulla, mutta käännekohta niin teolliselle kuin yhteiskunnallisellekin kehitykselle oli talonpoikaisreformi v. 1861. Nykyaikaisen, koneiden käyttöön perustuvan, teollisuuden voidaan kuitenkin katsoa alkaneen jo vuodesta 1830. Keskeiset teollisuudenalat siltä osin olivat puuvillankehräys ja juurikassokerin tuotanto. Jo talonpoikaisreformin aikana oli 85 % sokeri- ja 90 % puuvillatuotannosta koneellista. Muu teollisuus sen sijaan toimi traditionaalisin menetelmin.

Talonpoikaisreformi oli välttämätön mutta ei riittävä edellytys Venäjän teollistumiselle. Teollistumisen edellytyksenä on työvoiman vapaa liikkuvuus, mutta reformi antoi vain osittaisen liikkumisvapauden. Talonpojat pysyivät vielä pitkään taloudellisin sitein kiinni kyläyhteisössä, ja mentaalinen riippuvuus säilyi vielä taloudellistenkin siteiden murruttua. Osittainen riippuvuus kyläyhteisöstä vaikeutti siirtymistä teollisuustyöläiseksi. Lisäksi talonpoikaisto oli surkean köyhää eikä siten voinut hankkia teollisuustuotteita, mikä vaikeutti sisämarkkinoiden kehittymistä.

Ulkomainen pääoma auttoi huomattavasti maan teollistumista. Ulkomaista pääomaa oli v. 1880 97,7 milj. ruplaa, 1890 214,7 milj. ruplaa ja v. 1900 jo 911 milj. ruplaa. Ulkomaisen pääoman osuuden kasvu oli nopeaa, luvut merkitsevät sitä, että v. 1890 kolmannes teollisuuspääomasta oli ulkomaista ja v. 1900 jo puolet. Ulkomaiset pääomapiirit sen paremmin kuin kotimaisetkaan eivät kuitenkaan kyenneet määräämään Venäjän politiikkaa, sillä ne olivat valtion tuen ja tilausten varassa.

Vuosisadan loppuun mennessä Venäjälle oli muodostunut kahdeksan merkittävää teollisuusaluetta. Moskovan alueella tekstiili-, metalli- ja kemian teollisuutta. Pietarin alueella oli koneenrakennusta sekä metalli- ja tekstiiliteollisuutta. Puolan teollisuusalue, keskuksinaan Varsova ja Lods, tuotti tekstiilejä, kivihiiltä, rautaa ja kemikaaleja. Eteläisen Venäjän uusi, kehittyvä alue, Ukraina, tuotti kivihiiltä, rautamalmia ja kemian teollisuuden perustuotteita. Bakun sektori Trans-Kaukasiassa tuotti öljyä. Lounaisalueella tuotettiin juurikassokeria ja Trans-Kaukasian mangaani-kivihiilialue tuotti oleellisen osan näitä kahta tuotetta. Uralin alue tuotti metalleja ja mineraaleja.

Venäjän teollistumisessa on kolme muusta Euroopasta poikkeavaa prinsiippiä. Teollisuuden kehitys oli dualistista, yhtäältä suuntaus suuryrityksiksi, toisaalta suuntaus hyvin pieniin yrityksiin. Vuonna 1913 oli lähes yhtä paljon työntekijöitä pienissä yrityksissä, jotka toimivat ehkä vain työnantajan kodissa, kuin varsinaisissa tehtaissa ja kaivoksissa.

Teollistuminen ei merkinnyt samaa kuin kaupungistuminen. Ilmiö ei johtunut ainoastaan maatalouden suuresta merkityksestä, vaan myös yritysten perustamisesta maaseudulle, missä teollisuus kehittyi nopeammin kuin kaupungistuneissa keskuksissa. Vaikka yrittäjän olikin rakennettava infrastruktuuri, se oli kannattavaa halvan työvoiman runsaan saannin vuoksi. Oli edullisempaa tuoda tehdas työläisen luo kuin päinvastoin.

Teollistumista johtivat rahaministerit, erityisesti Sergei Witte (ministerinä 1897 - 1903). Hänen mielestään ajanmukainen teollisuus ja liikenneyhteydet olivat valtakunnan itsenäisyyden, voiman ja suuruuden edellytys. Kun Venäjä ei 1890-luvulla sotinut, saatiin talous tasapainoon, vodkamonopoli (väkijuomien kulutusvero) tuotti hyvin, tuontia rajoitettiin ja verotusta kiristettiin ja siten rajoitettiin kulutusta. Siten myös puristettiin talonpoikaistosta tarpeellinen peruspääoma.

Kehitys ei suinkaan ollut tasaista. Suhdannevaihteluiden huiput osuivat 1890-luvulle ja I maailmansodan aattovuosiin. Välillä ollut lama johtui osin maailmanmarkkinoista mutta suurelta osin myös kotimaisista tekijöistä. 90-luvun raju kasvu, maatalouden vaikeudet, Japanin sota ja sitä seurannut vallankumous olivat päätekijöitä taloudellisessa taantumassa. Suoranaisena tuotannon laskuna lama näkyi vain v. 1905, sen jälkeen tuotannon kasvu taas vauhdittui.

Väestö

Väestönkasvu ja sosiaalinen jakauma

Venäjän väestö kasvoi nopeasti ja oli rakenteeltaan nuorta, mikä alensi suhteellista kuolleisuutta. Nuoren ikärakenteen ansiosta väestönkasvu oli mahdollista, vaikka syntyneisyys laskikin ensi kertaa Venäjän historiassa alle 50 promillen ja lapsikuolleisuus oli suuri, Euroopan Venäjällä 280 promillea, Pietarissa yli 300.

Väkiluku 1880 - 1913

1880 96,5 milj.
1890 112,3 milj.
1897 126,4 milj.
1906 147,4 milj.
1913 172,1 milj.

Venäjän ensimmäisessä väestönlaskussa v. 1897 väestö jaoteltiin vanhan tavan mukaan säätyihin. Jaottelu ei vastaa silloistakaan yhteiskunnallista todellisuutta, koska se ei tunne mm. työväestöä.

Väestön jakautuminen säätyihin v. 1897

aatelisia 1,5 %
kirkonmiehiä 0,5 %
kauppiaita 0.5 %
kaupunkirahvasta 10,5 %
kasakoita 2,3 %
talonpoikia 77,6 %
muita 7,4 %

Lähteet. Kirkinen ym., s. 273 - 274.

Työväenluokan synty

Teollistumisen myötä syntyi myös työväenluokka. Tehtaan ja kylän välillä säilyvä yhteys hidasti teollistumisprosessia ja pysyvän proletariaatin muodostumista, jonka varsinainen kasvu alkoi vasta vuosisadan lopulla. Teollisuustyöläisiä oli vuosisadan vaihteessa suunnilleen kaksi miljoonaa ja v. 1914 ehken kolme miljoonaa. Venäjän raskas teollisuus keskittyi, yli puolet kaikista teollisuuslaitoksista oli yli 500 ja monet yli 1000 työntekijän laitoksia. Siten proletariaatti muodosti teollisuuskeskuksissa suljetun, kiinteän ryhmän.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa tietyistä terminologisista ongelmista, kun puhumme Venäjästä. Käsitteeseen teollisuustyöläinen sisältyvät teollisuuden, kaivoksien ja rautateiden työläiset. Alle viiden hengen yritykset eivät olleet mukana virallisissa tilastoissa. Näin päädytään edellä mainittuun n. kahteen miljoonaan työläiseen. Jos alle viiden hengen yritykset otetaan mukaan, päädytään n. kolmeen miljoonaan teollisuustyöläiseen vuosisadan vaihteessa.

Vaikka teollisuus kasvoikin nopeasti ja proletariaatti sen mukana, pysyi Venäjä edelleen agraarisena. Kaupunkiväestön määrällinen kasvu oli nopeaa, mutta sen suhteellinen osuus kasvoi varsin hitaasti. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1914 85 % väestöstä oli maalaisia.

Alkeellisen hygienian johdosta erilaiset epidemiat olivat yleisiä. Ravinto oli yksipuolista, vähän valkuaista ja runsaasti vodkaa. Suoranaiset nälänhädätkin olivat yleisiä. Nopea väestönlisäys jarrutti myös talouskasvua, koska lisätuote syötiin eikä siitä kertynyt säästöjä. Samalla työttömyys pysyi korkeana, jolloin teollisuus sai työvoimansa halvalla, mikä työläisille usein merkitsi työskentelyä alle toimeentuloehtojen olevalla palkalla.

Proletariaatin rakenne

Venäjän proletariaatti ei ollut niin homogeeninen ryhmä, kuin usein oletetaan. Ryhmän sisällä oli varsin huomattavia sosioekonimisia ja kulttuurisia eroja. Ammattitaitoisen eliitin, työläisaristokratian, ja ammattitaidottoman massan tulo- ja elintasossa oli melkoinen ero. Työläisaristokratiaan kuului vuosisadan vaihteessa 4 % teollisuustyöläisistä, ja heidän vuosiansionsa oli 600 - 700 ruplaa. Koko maassa vuosittainen keskiansio oli v. 1900 - 1913 200 - 260 ruplaa. Pietarissa oli maan parhaat palkat, ja sielläkin metallityöläisen vuosipalkka oli vuosisadan vaihteessa 407,5 ruplaa ja tekstiilityöläisen 231,1 ruplaa.

Ammattitaidottoman massan ja eliitin ero ei ilmennyt ainoastaan tuloeroina, vaan myös suhteessa poliittiseen toimintaan. Ammattitaidottomien enemmistö oli siirtynyt maaseudulta teollisuusympäristöön. Monet työläiset tulivat kylistä ja kuuluivat vielä kyläyhteisöön ja työskentelivät vain osan vuodesta tehtaassa. Mentaalinen riippuvuus maaseudusta säilyi vielä taloudellisten siteiden murruttuakin. He joutuivat huomaamaan, että traditionaaliset talonpoikaisarvot soveltuivat huonosti heidän uuteen rooliinsa teollisuustyöläisinä. Samaan aikaan työläiseliitille oli jo alkanut muodostua poliittinen identiteetti varsinaisten massojen ollessa edelleen hajanaisia. Työläismassojen tarve integroitua teolliseen yhteisöön yhtäältä ja eliitin tarve yhdistää ponnistelut työehtojen parantamiseksi toisaalta olivat omiaan yhdistämään massoja ja eliittiä. Varsinkin suurissa kaupunkikeskuksissa harjoitettu kasvatus ja ideologinen työ alkoivat vaikuttaa proletariaatin tietoisuuteen.

Sitä mukaa kun työväestö kykeni jäsentämään itsensä luokkana, lisääntyivät myös vaatimukset paremmista työoloista, ja vuosisadan vaihteen jälkeen vaadittiin jo valtiollisiakin uudistuksia. Hävityn Japanin sodan jälkeen v. 1905 tyytymättömyys levisi kaikkiin piireihin ja huipentui I vallankumoukseen vuoden 1905 lopulla.

Ammattiyhdistysliike

Marxin ja Engelsin ammattiyhdistyksiä koskevat käsitykset perustuvat lähinnä Englannin ammattiyhdistysliikkeeseen, jota heillä kummallakin oli tilaisuus läheltä seurata ja analysoida.

Marxin mukaan ammattiyhdistykset syntyivät alunperin vaistonvaraisina yrityksinä torjua työläisten keskinäinen kilpailu palkoista. Siksi ammattiliittojen välitön tehtävä rajoittuukin jokapäiväisten tarpeiden puolustamiseen. Aluksi kyseessä olivat tilapäiset liittoumat jonkin tietyn erilliskysymyksen ratkaisemiseksi, mutta ajan myötä liittoumista muodostui pysyviä organisaatioita - trade unioneita, joista niiden sitä itsekään tajuamatta tuli proletariaatin järjestöllisiä keskuksia. Kun myös tehtailijat järjestäytyivät, tuli pelkän palkkatason turvaamisen lisäksi tarve suojata myös itse ammattiliittoja, jopa palkkataistelua tärkeämpänä tavoittena. Tässä vaiheessa liittoumat saivat jo poliittisen luonteen.

Ammattiyhdistysten tulevaisuuden tehtävänä Marx näki niiden tietoisen toiminnan proletariaattia järjestävinä keskuksina, joiden viimekätinen tehtävä on vapautua koko palkkatyöjärjestelmästä ts. tuotantotavan muuttaminen. Lopullisista päämääräänsä toteuttaessaan ammattiyhdistysten tuli kannattaa jokaista sen tavoitteiden suuntaista sosiaalista ja poliittista liikettä.

V. 1881 kirjoittamassaan artikkelissa Ammattiliitot Friedrich Engels kytki ammattiyhdistykset jo tiiviimmin poliittiseen työväenliikkeeseen. Englannin ammattiyhdistysliikkeen toiminta oli jäänyt pelkästään parempien palkkojen ja lyhyemmän työajan tavoitteluksi, mitä suuntausta Engels piti virheellisenä. Kyseinen toiminta sulki ammattiliitot päättymättömään noidankehään, joka ei ratkaissut perusongelmaa. Perusongelmahan ei ollut alhainen palkkataso sinänsä, vaan itse palkkatyöjärjestelmä. Jotta tämä peruskysymys voitaisiin ratkaista tarvitaan poliittinen organisaatio, joka on erillisten elinkeinohaarojen rinnalla tai yläpuolella.

Sekä Marx että Engels näkivät ammattiyhdistysten tehtävät dualistisina. Niiden tehtävänä oli yhtäältä taloudellinen taistelu, toisaalta tuotantotavan muuttaminen. Samalla organisaatioverkolla oli siis sekä taloudellinen että poliittinen luonne.

Ammattiyhdistysliikkeen synty ja kehitys

Ammattiyhdistysliike syntyi kapitalismin kehityksen myötä, työn ja pääoman eriytyessä. Tämän kehityksen myötä ensimmäiset ammattiyhdistykset syntyivät 18. vuosisadan alun Englannissa. Nämä ensimmäiset ammattiyhdistykset syntyivät palkkatyöläisen asemaan joutuneiden käsityöläisten keskuuteen. Heidän asemaansa oli jo vuosisatoja säännelty lain ja tapojen perusteella, joten organisoitu toiminta oli sinänsä tuttua. Vastoin Marxin näkemystä nämä ammattiyhdistykset eivät olleet mitään vaistonvaraisia yritelmiä, vaan ammattitaitoisten työläisten voimakkaita järjestöjä, joiden tavoitteena oli turvata ja parantaa palkkaehtoja ja saada lyhyempi työaika ja jotka myös kykenivät saavuttamaan tavoitteitaan.

Nämä ammattiyhdistykset ajoittuvat keskiaikaisen työjärjestelmän ja kapitalistisen työnjaon murrosvaiheeseen. Työ ja pääoma olivat eriytymässä, mutta varsinainen koneteollisuus - teollinen vallankumous - ei ollut vielä alkanut. Tuolloinen teollisuusyhteiskunta eriytyi edelleen vertikaalisesti ammatista ammattiin eikä horisontaalisesti työnantajiin ja työntekijöihin. Ilmeisesti ammattiyhdistykset olisivat muodostuneet osaksi englantilaista yhteiskuntaa ilman koneteollisuuden syntyäkin. On eri asia, olisiko sen kaltaisissa olosuhteissa muodostunut varsinaista ammattiyhdistysliikettä. Joka tapauksessa ammattiyhdistysten perussyy - pysyvä palkkatyöläistyminen - oli olemassa. Palkkatyöläistymisprosessi oli seurausta työn ja pääoman eriytymisestä. Koneteollisuus kiihdytti prosessia, mutta ei ollut sen syy.

Varsinaisesti Englannin ammattiyhdistysliikkeen, ja samalla koko modernin ammattiyhdistysliikkeen, historian katsotaan alkavan vuodesta 1824, jolloin kumottiin v. 1799 annettu työläisten yhdistymiskielto. Tätä vaihetta voi kuvata ammattiyhdistysliikkeen ensimmäiseksi kehitysvaiheeksi.

Siihen astiset ammattiyhdistykset muodostuivat tietyn ammattin ympärille ja olivat luonteeltaan paikallisia. Niitä nimitettiin laitoksiksi, yhdistyksiksi, unioneiksi ja ammattiyhdistyksiksi. Järjestöt eivät itse käyttäneet nimitystä ammattiyhdistys, sitä alkoivat käyttää sanomalehdet v. 1830 - 34.

Työläisten havaittua paikallisten ammattiyhdistysten heikkouden työtaisteluissa, heräsi kiinnostus muodostaa laajempia organisaatioita. Erilaiset näkemykset ammattiyhdistysten organisatorisesta luonteesta jakoivat ammattiyhdistykset kahteen suuntaukseen, jolla on ollut keskeinen merkitys ammattiyhdistysliikkeen historiassa.

Vanha ammattiyhdistysliike edusti ajatusta (Trade Union) saman ammatin jäsenien liittoumasta ja uusi ammattiyhdistysliike (Trades Union) eri ammattien välistä, koko maan kattavaa, liittoumaa. Jälkimmäinen edusti juuri sitä ilmiötä, jota työnantajapuolella pelättiin ja josta muodostui ammattiyhdistysliikkeen ihanne. Samaan aikaan vaikutti myös ns. chartismi, joka edusti työläisten poliittista toimintaa vaatiessaan mm. äänioikeusreformia.

Yritykset muodostaa yksi suuri kaikkia ammatteja ja teollisuuden aloja käsittävä liitto epäonnistui ensimmäisessä vaiheessa täysin. Toisessa vaiheessa, joka muodostaa parin vuosikymmenen jakson alkaen vuodesta 1840, muodostetiin paikallisista yhdistyksistä kansallisia liittoja. Joistakin näin muodostetuista liitoista tulikin varsin voimakkaita. Rakenteellisesti ja hallinnollisesti nämä liitot olivat edeltäjiään edistyksellisempiä ja kykenivät tarjoamaan jäsenistölleen useita etuja, kuten sairaus-, vanhuus-, tapaturma-, työttömyys-, lakko- ja hautausapua. Toiminta-ajatukseltaan nämä liitot olivat puhtaasti trade unioneja.

Seuraavassa vaiheessa, vuosina 1860 - 85, ammattiyhdistysliikkeen luonteenomaisena piirteenä olivat separatistiset virtaukset ja aristokraattisten liittojen synty. Nämä muodostuivat toisessa vaiheessa syntyneistä valtakunnallisista liitoista, jotka hyväksyivät jäsenikseen vain asianmukaisen ammattiopin saaneet ja korkean normaalipalkan saavuttaneet työntekijät, eivätkä kaikkia alalla työskenteleviä. Liitot olivat hyvin johdettuja. Johtajien sekä valtiollisena että taloudellisena näkemyksenä oli laissez faire-oppi.

Samaan aikaan syntyi Saksassa toisenlainen ammattiyhdistysmalli, joka oli kiinteässä yhteydessä samaan aikaan syntyneen poliittisen työväenliikkeen kanssa. V. 1869 perustettu Saksan sosialidemokraattinen puolue omaksui käsityksen, jonka mukaan ammatilliset järjestöt ovat poliittisen työväenliikkeen alaisia. Sosialistisen liikkeen suuntausten yhtyessä yhtenäiseksi puolueeksi (Gotha v. 1875), sovittiin ammattiyhdistysten puolueettomuudesta, mikä ei tarkoittanut puolueettomuutta suhteessa sosialismiin, vaan sitä, että politikointi ei harrastettu ammattiliittojen sisällä. Samassa yhteydessä velvoitettiin kaikki ammattiyhdistysten jäsenet liittymään vastaperustettuun Saksan sosialistiseen työväenpuolueeseen.

Englannissa alkoi 1880 luvulla järjestetty sosialistinen agitaatio, joka osaltaan vaikutti ammattitaidottomien joukkojen järjestäytymiseen. Erityisesti onnistunut satamatyöläisten lakko v. 1889 antoi vauhtia huonosti palkattujen alojen työntekijöiden järjestäytymiselle. Nämä ammattiyhdistykset perivät aristokraattisia yhdistyksiä alhaisempia jäsenmaksuja, eivät valikoineet jäseniään ammattitaidon tai palkan mukaan ja olivat yhteiskunnallisesti aktiivimpia.

Näistä kahdesta suuntauksesta muodostui ammattiyhdistysliikkeen kaksi perusmallia, joiden mukaan ammattillinen liike on toiminut koko 1900-luvun ajan. Englannissa syntyneestä mallista käytetään nimitystä trade-unionistinen ammattiyhdistystyyppi ja Saksassa syntynyttä nimitetään saksalais-itävaltalaiseksi ammattiyhdistystyypiksi. Malleja on muitakin, mutta nämä kaksi ovat keskeisimpiä eurooppalaisesta näkökulmasta ja myös tämän tutkielman kannalta, koska juuri nämä mallit vaikuttivat Leninin ajatteluun hänen suhteessaan ammatilliseen toimintaan.

Ammattiyhdistysliike Venäjällä

Työväenliikkeen synty ja kehitys Venäjällä

Industrialismin myötä kasvoi myös proletariaatti. Työpäivät olivat pitkiä, asunnot kehnoja, palkat pieniä ja työlainsäädäntö puuttui. Työväenluokan lukumääräinen kasvu ja keskittyminen tehdaspaikkakunnille, tärkeimpinä keskuksina Pietari ja keskinen teollisuusalue, vahvisti työläisten vastarintaa tuottajia kohtaan ja synnytti lakkoja. V. 1866 - 1874 lakkoja oli yhteensä 140 eri puolilla Venäjää.

Lakot olivat luonteeltaan defensiivisiä, enimmäkseen protesteja työehtojen huonontamista vastaan. Ne olivat alkuvoimaisia purkauksia, särjettiin vaistonvaraisesti koneita, kuten Lenin näitä lakkoja kuvasi. Venäjällä ei ollut englantilaiseen luddismiin verrattavaa liikettä, mutta koneiden särkemisiä kyllä tapahtui. Kyseessä oli tietyn tuotantolaitoksen työläisten toiminta tiettyä tehtailijaa vastaan, lakoilla ei vielä ollut poliittisia tavoitteita, eikä kyseessä ollut etukäteissuunnitteluun perustuva organisoitunut toiminta.

Varsinaiset ammattiyhdistykset Venäjälle syntyivät vasta I vallankumouksen myötä v. 1905. Proletariaatin liikehdintä ja organisoituminen tosin alkoi jo 19. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, mutta organisoitumisen tavoitteet olivat vain osin ammatillisia. Viime kädessä nämä varhaiset organisaatiot olivat luonteeltaan poliittisia, mutta niillä oli myös siinä määrin ammatillisia tavoitteita, että niitä voi pitää myös Venäjän ammattiyhdistysliikkeen esimuotoina. Itse asiassa ammatilliset ja poliittiset tavoitteet olivat siinä määrin yhteen kietoutuneita, että niitä ei varhaisvaiheidenosalta ole syytä erotella sikäli kuin se olisi mahdollistakaan.

Ensimmäinen proletaarinen organisaatio Venäjällä oli toukokuussa 1875 Odessassa perustettu Etelä-Venäjän työväenliitto, joka syntyi Gul'e-Blanšardin tehtaan työläisten toimesta. Liitto perusti myös keskinäisavun kassan, mikä saavuttikin suosiota, joskaan sillä ei vielä ollut käytännön merkitystä. Odessan tuotantolaitoksiin liitto muodosti ryhmiään, joihin kuului 5 - 6 jäsentä. Kaikkiaan liiton toimintaan osallistuneita oli n. 200, joista varsinaisia aktiiveja 50 - 60.

Liiton tavoitteena oli lakkauttaa kaikenlaiset privilegiot hävittämällä vallitseva taloudellinen ja poliittinen järjestelmä vallankumouksen avulla. Toiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä organisaation peruskokoonpanoon kuuluvat henkilöt vangittiin joulukuussa 1875 ja toiminta loppui siihen.

Hieman pidempään toiminta-aikaan ylti Pohjois-Venäjän työväenliitto, joka syntyi vuoden 1878 lopulla Pietarissa. V. 1876 - 1877 oli eri puolilla Venäjää erilaisia työläisten esiintymisiä. Kazanin tuomiokirkon aukiolla Pietarissa kokoontui 6. joulukuuta 1876 400 työläistä, vallankumouksellista ja opiskelevaa nuorta mielenosoitukseen, jota Lenin luonnehti Venäjän ensimmäiseksi sosialistis-vallankumoukselliseksi mielenosoituksi. Pietarissa toimi tuolloin paikallisia työläisten piirejä ja ryhmiä mm. Vasilin saarella ja Viipurin puolella. Pohjoisen liiton synnyssä oli kyse näiden ryhmien yhdistymisestä.

Liittoon kuului n. 200 aktiivijäsentä. Jäseneksi hyväksyttiin vain työläisiä. Organisaation johdossa oli keskusryhmä, jonka alaisuudessa toimi kassa ja kirjasto. Pääkaupungin työläisalueilla toimi liiton paikallispiirejä, joiden johdossa oli paikalliskomiteat. Pohjois-Venäjän työväenliitosta kasvoi pietarilaisten työläisten tärkein organisaatio 1870-luvun loppuvuosiksi.

Liiton organisaattoreina ja johtajina toimivat Viktor Obnorski ja Stepan Halturin. He olivat varsin valistuneita työläisiä. Obnorski oli asunut mm. Genevessä ja tutustunut vallankumouksellisiin emigrantteihin ja länsieurooppalaisiin sekä puolalaisiin työläisorganisaatioihin soveltaen kokemuksiaan Pohjoisen liiton organisoinnissa. Halturin puolestaan oli valmentautunut tehtäväänsä kirjallisuutta lukemalla. Obnorski ja muita liiton aktiiveja vangittiin tammikuussa 1879. Se heijastui toimintaan, joka kuitenkin jatkui vuoteen 1880.

Nämä ensimmäiset proletaariset organisaatiot muodostuivat pienistä tietoisten työläisten ryhmistä. Näillä ryhmillä oli kuitenkin merkitystä työläisten luokkatietoisuuden herättämisessä. Ryhmillä oli suurisuuntaisia tavoitteita, joilla ei noissa oloissa ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Tavoitteet olivat suurelta osin poliittisia perustuen huomattavalta osin sosialidemokratiaan, mutta mukana oli vielä narodnikkilaisiakin piirteitä.

Taisteluliitot

Ensimmäinen venäläinen marxilainen järjestö oli Georgi Plehanovin v. 1883 Genevessä perustama Työn vapautus-ryhmä. Samaan aikaan, mutta Työn vapautus-ryhmästä riippumatta, syntyi myös Venäjällä marxilainen ryhmä. Perustajansa, Dmitri Blagojevin, mukaan sitä kutsuttiin Blagojevin ryhmäksi (hän oli kansallisuudeltaan bulgarialainen ja toimi sittemmin Bulgarian kommunistisessa puolueessa). Ryhmän poliittisina tavoitteina oli sosialistinen tuotantojärjestelmä ja ensimmäisenä askeleena sillä tiellä valtiollinen vapaus.

Ryhmä suuntautui työläiskerhojen muodostamiseen Pietarin tehtaisiin, joihin toimitettiin propaganda-aineistoa. Työläisille opetettiin opiskelutekniikkaa ja käsiteltiin käytännön toimintaa pääkaupungin tehtaissa. Vuodesta 1885 alkaen ryhmä julkaisi omaa illegaalia äänenkannattajaa Työmies -lehteä (Rabotsii) Lehteä ilmestyi kaksi numeroa ja se lienee ensimmäinen sosialidemokraattinen lehti Venäjällä. Blagojevtsit olivat yhteydessä myös Työn vapautus -ryhmään, mutta jo sitä ennen ryhmä oli julkaissut Työmiehen ensimmäisen numeron. Ryhmän toiminta loppui vangitsemisiin v. 1887.

Merkittävä pietarilaisryhmä oli syksyllä 1889 muodostunut Brusnevin ryhmä. M. I. Brusnev oli teknologisen instituutin opiskelija. Ensimmäisiä varovaisia yrityksiä siirtyä salaisista kerhoista julkisempaan toimintaan ryhmä teki talven 1890/91 lakkojen yhteydessä, jolloin se julkaisi parikin lehtistä, joissa paljastettiin lakkoilevien tehtaiden työloja ja esitettiin työläisten poliittisia vaatimuksia.

Brusnevin ryhmä kykeni jo organisoimaan toimintansa niin että, sillä oli vaikutusta koko kaupungin alueella. Kirjailija H. V. Šelgunovin hautajaiskulkueeseen 15.4.1891 osallistui n. 100 työläiskerholaista ja tilaisuus sai siten mielenosoituksen luonteen. Tästä innostuneena ryhmä järjesti ensimmäisen vappujuhlan Venäjällä. Ryhmän toiminta päättyi joukkovangitsemiseen keväällä 1892.

Vangitsemisten jälkeen Brusnevin ryhmästä oli jäljellä vain joitakin sen jäseniä, jotka pistivät alulle uuden marxilaisen kerhon, joka tuli tunnetuksi vanhusten (ven. starikov) ryhmänä. Pian elokuussa 1893 Pietariin saapumisensa jälkeen Lenin tutustui ryhmään ja talvella 1893/94 hän aloitti toimintansa siinä.

Leninin aloitettua toimintansa ryhmän propagandatyö pääkaupungin tehtaisssa ja tuotantolaitoksissa laajeni. Starikoiden ryhmä yhdisti 20 - 30 työläiskerhoa ja toimien keskusryhmänä se tavoitti kaikkiaan 100 - 150 ihmistä. Varsinaiseen keskusryhmään, kuului 10 - 16 ihmistä.

Syksyllä 1895, palattuaan ensimmäiseltä ulkomaan matkaltaan, Lenin pyrki yhdistämään Pietarin hajanaiset sosialidemokraattiset kerhot ja ryhmät ja onnistuikin pyrkimyksessään kohtuullisesti. Tämä hyvin järjestynyt organisaatio käytti nimeä Taisteluliitto työväenluokan vapauttamiseksi.

Aivan kaikki Pietarin ryhmät eivät Taisteluliittoon liittyneet. Sen rinnalla toimi nuorten ryhmä, joka sekin jakaantui kahtia ja molemmat olivat epäsovussa vanhojen kanssa. Keväällä 1896 nuorten ohella toimi mm. Nevskin tehtaan työläisten ryhmästä alkunsa saanut ryhmä. Yksi järjestö toimi erään sunnuntaikoulun yhteydessä ja lisäksi oli vielä neljännennen lentolehden ryhmä. Kesällä 1897 muodostui työläisryhmä Rabotshaje Mysl (Työväen ajatus) ja saman vuoden syksyllä polyteknikkojen ryhmä, joka erosi taisteluliitosta. Kaikki nämä ryhmät, milloin yhteen liittyen, milloin erillään, toimivat usein samaan aikaan samassa tehtaassa samojen työläisten keskuudessa.

Lenin ja muita ryhmän johtohenkilöitä pidätettiin yöllä 9. joulukuuta 1895. Vangitsemisen jälkeen Taisteluliitto jäi nuorten haltuun. Olosuhteiden pakosta täytyi kaikkien Pietarin sosialidemokraattien ryhtyä yhteistoimintaan ja syksyllä 1896 toiminta jatkui yhtenäisenä vanhan taisteluliiton nimellä. Sekä vangitsemiset että hajaantumiset jatkuivat vaihdellen. Kesällä 1897 Taisteluliiton johdossa olivat taas vanhat, vuoden 1895 jäsenet, mutta eri henkilöt kuin silloin. Tämä aaltoliike oli jatkuvaa ja tuttu ilmiö koko maassa.

Poliisisosialismi

Työläisten oma-aloitteinen toiminta asemansa parantamiseksi oli lainvastaista. Lakot olivat rangaistavia rikoksia, joista oikeudellisesti seurasi vankeus tai hallinnollisesti karkotus Siperiaan. Samoin minkä tahansa ryhmäorganisaation - ammattiyhdistyksen tai puolueen - muodostaminen oli lainvastaista. Hallituksen tukahduttamistoimet tehosivat varsin hyvin myös siksi, että talonpoika-tehtaalaiset toivat kotikylästä mukanaan tietyn sosiaalisen passiivisuuden perinteen.

Kaikista tukahduttamistoimista huolimatta lakot yleistyivät ja ne saivat yhä organisoidumpia ja tavoitteellisempia piirteitä. Lakkoilemalla saavutettiin myös aineellisia tuloksia ainakin paikallisella tasolla ja tällaiset esimerkit olivat omiaan kannustamaan lakkoihin myös muilla paikkakunnilla. Vaikka lakot eivät lukumääräisestä kasvustaan huolimatta sinänsä saavuttaneetkaan työläisten yleistä kannatusta, ne oli pakko ottaa huomioon ja etsiä keinoja niiden eliminoimiseksi.

Samaan suuntaan vaikutti myös v. 1882 hyväksytty ensimmäinen merkittävä tehdastyötä koskeva laki, joka kielsi alle 12-vuotiaiden lasten pitämisen työssä, rajoitti 12 - 15- vuotiaiden työaikaa ja kielsi heiltä yötyön kokonaan. Määräyksiä valvoi valtionvarainministeriön alainen tehtaantarkastuslaitos, jonka ensimmäiset raportit työoloista olivat erinomaista materiaalia sosialidemokraattien agitaatiolle. Raportit herättivät niin voimakasta kiihtymystä, että niiden julkaiseminen kiellettiin.

Eräs poliisikapteeni esitti jo v. 1884, että työläisille tulisi antaa kirjoja ja muuta lukemista, joissa kansantajuisesti selittäisiin kansantalouden perusteita. Tämän uuden lähtökohdan perusteita kehitteli poliisihallituksen pääjohtaja Trepov v.1898 salaisessa esityksessään santarmilaitoksen toiminnasta.

Esityksessä lähdettiin siitä, että puhtaasti sosialismia saarnaavista vallankumouksellisista selvitään pelkillä kuristustoimilla, mutta heidän käyttäessään hyväkseen voimassa olevan lainsäädännön pikku puutteita, eivät pelkät kuristustoimet riitä, vaan heidät on eristettävä maaperästä. Siinä oli käytettävissä kaksi menetelmää: a) laillisuus periaate otetaan käyttöön tehdaselämässä ja b) vallankumoukselliset temmataan pois työväestön keskuudesta. Jälkimmäinen merkitsi käytännössä vangitsemisia ja karkotuksia.

Ajatuksena oli, että vallankumoukselliset eivät ole kiinnostuneet niinkään lakkojen tuloksista kuin mahdollisuudesta harjoittaa niiden aikana agitaatiota. Hallituksen on näin ollen osoitettava työläisille, että he voivat laillistakin tietä selviytyä pulmistaan. Toimeen on ryhdyttävä nopeasti, selitti Trepov. Poliisin on ulotettava toimintansa kaikkialle minne vallankumouksellisetkin. Jos he tahtovat laillisuutta, on poliisiviranomaisten valvottava, etteivät tehtailijat, kuten todellisuudessa tapahtuu, riko lakeja työväkeensä nähden.

Käytännön toteutus tapahtui Moskovan turvallisuuspoliisin päällikön Zubatovin toimesta. Zubatov aloitti työnsä vankilasta, missä hän keskusteli vakavasti valtiollisten vankien kanssa. Zubatov kertoi vangeille pyrkivänsä näiden kanssa samaan päämäärään, mutta eri teitä. Hallitus suosii jo puhtaasti taloudellista työväenliikettä, kertoi Zubatov. Rauhallisten lakkolaisten vangitsemiset johtuvat pelkästä väärinkäsityksestä ja paikallisviranomaisten mielivallasta; on käännyttävä minun puoleeni niin asiat selviät, selitti Zubatov.

Zubatovin sosialismi (zubatovštšina) merkitsi vakavaa yritystä tyydyttää työläisten vaatimuksia samanaikaisesti säilytettävän absolutismin oloissa. Zubatovin tavoitteena oli luoda hallituksen oma työväenliike ja siten erottaa työläisten taloudellinen taistelu vallankumouksellisesta poliittisesta taistelusta. Tyydyttämällä työläiset pyrki Zubatov vähentämään vallankumouksellisten voimaa.

Tälle perustalle Zubatov perusti Moskovaan mekaanisen teollisuuden työläisten keskinäisen avustusliiton, joka menestyi huomattavan hyvin. Toimintaan kuului luentokurssien ja työläisten keskusteluryhmien järjestäminen. Näiden tavoitteena oli osoittaa, miten edullista on käsitellä sosiaalisia kysymyksiä muusta kuin vallankumouksellisesta aspektista.

Zubatovštšina täytti ilmeisen hyvin työläisten laajan ja avoimen järjestäytymisen tarvetta. Moskovan lisäksi yhdistyksiä ilmaantui Odessaan, Harkoviin, Kiovaan ja Minskiin ja eräille muille paikkakunnille.

Zubatovštšinan toiminta rajoittui yleensä ammattiyhdistyksiin, mutta Minskissä Zubatovin aloitteesta perustettiin myös puolue. Kyseessä oli Riippumaton juutalainen työväenpuolue, joka ohjelmansa mukaan halusi kohottaa juutalaista proletariaattia luvattomien, ja mahdollisuuksien mukaan myös luvallisten, sivistävien ja taloudellisten järjestöjen avulla. Varsinaista valtiollista päämäärää puolueella ei ollut. Valtiolliset kysymykset otettiin huomioon vain kun ne koskivat työväestön jokapäiväisiä etuja.

Zubatovštšinan menestys koitui myös sen tuhoksi. Liike huolestutti teollisuudenharjoittajia ja huoli osoittautui aiheelliseksi v. 1903. Zubatovin yhdistykset riistäytyivät hallituksen sallimista puitteista ja niillä oli johtava osuus Etelä-Venäjän suurlakossa v.1903. Liike siinä muodossa päättyi kesäkussa 1903 ja työläiset jäivät jälleen yhteiskunnan ulkopuolelle ilman mitään osuutta voimassa olevaan yhteiskuntajärjestykseen.

Georgi Gapon

Zubatovštšina alkuperäisessä muodossaan päättyi v. 1903, mutta zubatovilaisessa hengessä se jatkui vielä senkin jälkeen. Poliisiviranomaiset olivat huomanneet Pietarin rangaistusvankien karkotuskeskuksen pappina toimivan Georgi Gaponin kykenevän vaikuttamaan joukkoihin. Poliisi kehotti Gaponia jatkamaan työtään joukkojen keskuudessa zubatovin hengessä.

Gapon sai sisäasiainministeriön kehotuksesta helmikussa 1904 luvan perustaa Pietarin venäläisten tehdastyöläisten liiton, jonka tavoitteena oli mm. lujittaa kansallistuntoa työläisten keskuudessa. Virallisesti toiminta alkoi 24.4.1904.

Liitto saavutti illegaaleja organisaatioita huomattavasti paremman menestyksen. Vuoden 1904 loppuun mennessä sillä oli yksitoista osastoa, joilla oli soluja useimmissa suurissa tehtaissa. Erityisen voimakas ryhmä oli Putilovin tehtailla. Jäsenten kokonaismääräksi on arvioitu 2000 henkeä, jopa 6000 - 8000 jäsenen arvioita on esitetty. Jäsenmäärä oli selvästi suurempi kuin puolueilla. Pietarin bolševikkien ja menševikkien paikallistoimikunnissa oli samaan aikaan n. 300 jäsentä kummassakin.

Gaponin toiminta päättyi katastrofiin, joka tunnetaan verisunnuntain (eräät varhaisemmat lähteet käyttävät myös ilmaisua punainen sunnuntai) nimellä. Tapahtumat alkoivat neljän Gaponin liittoon kuuluvan Putilovin tehtaan työntekijän erottamisesta vuoden 1904 lopulla. Gapon oletti, oikein tai väärin, syynä olleen juuri liiton jäsenyyden. Kun erotettuja ei suostuttu ottamaan takaisin, järjesti Gapon lakon Putilovin tehtaalle 16.1.1905.

Lakko laajeni muutamassa päivässä koko pääkaupunkiin. Käytännössä Pietarissa vallitsi yleislakko, sillä jo 21.1.1905 lakkolaisia oli yli 111 000. Lakon laajetessa kasvoivat myös vaatimukset. Vaadittiin mm. 8-tunnin työpäivää, ylitöiden kieltämistä, ilmaista lääkehuoltoa, parempaa palkkaa naisille, lupaa edustajatoimikunnan järjestämiseen ja palkkaa lakkoajalta.

Viranomaisetkaan eivät olleet toimettomia. He kokosivat sotaväkeä keskeisiin paikkoihin kuten sähkölaitoksiin, kaasutehtaisiin, puhelinkeskuksiin, rautatieasemille jne. Erityisesti suojeltiin Talvipalatsin aluetta ja kaupungin keskeisiä risteyksiä.

Keskellä kiristyvää tilannetta Gapon sai ajatuksen lähestyä tšaaria. Työläisten on lähdettävä perheineen marssimaan Talvipalatsille anomaan kaikkein korkeimmalta vaikeuksiensa lievittämistä. Sunnuntaina 22.1.1905 työläiset eri puolilta Pietaria lähtivät suljetuin rivein, aseitta ja ilman punaisia lippuja, pyhimyksen kuvia kantaen kohti Talvipalatsia Gaponin johtaessa yhtä kulkuetta. Nikolai II ei ollut Talvipalatsissa vaan Tšarkoje Selossa. Kulkuetta oli vastassa sotaväki, joka avasi tulen väkijoukkoon. G aponin johtama joukko ei edes päässyt Talvipalatsille, sitä vastaan avattiin tuli Narvan portilla kulkueen vasta ollessa matkalla Talvipalatsille. Vastaavia välikohtauksia tapahtui joka puolella Pietaria.

Leniniläinen ammattiyhdistysteoria

Leniniläisen ammattiyhdistysteorian synty

Friedrich Engels jakoi sosialidemokraattisen toiminnan kolmeen lohkoon: poliittiseen, taloudelliseen ja teoreettiseen. Osat liittyvät elimellisesti toisiinsa, ovat saman kokonaisuuden eri puolia. Tässä kolmijaossa taloudellista taistelua edusti ammattiyhdistysliike. Myös Lenin omaksui tämän näkemyksen. Hänen osaltaan on kyse paitsi näiden osa-alueiden keskinäissuhteesta myös niiden tehtävistä omilla sektoreillaan.

Venäjän työväenliikkeen ensi askeleet ajoittuvat 1870 -luvun loppuun ja 1880 -luvun alkuvuosiin. Puolueeksi se järjestäytyi uuden vuosisadan aattovuosina v. 1898 ja ensimmäiseksi toiminnalliseksi huipuksi muodostui I vallankumous v. 1905. Tähän periodiin sisältyy myös Leninin poliittisen toiminnan alku ja teoreettiset perustelut puolueen tavoitteista, niiden prioriteettijärjestyksestä, puolueen organisatorisesta muodosta ja ammatillisen liikkeen tehtävistä.

Alkuvaiheessaan Venäjän työväenliikkeen poliittinen ja ammatillinen puoli olivat yhteenkietoutuneita. Lopullisena tavoitteena kummallakin oli sosialistinen yhteiskunta. Keskeisimpiä erimielisyyksiä olivat käsitykset menettelytavoista ja organisaatiokysymyksistä. Kun poliittinen ja ammatillinen liike eriytyivät omiksi organisaatioikseen, nousivat esille työnjaolliset kysymykset ja organisaatioiden keskinäiset suhteet.

Perustan ammattiyhdistysliikettä koskevalle ajattelulleen Lenin muodosti karkotusaikanaan Siperiassa ja ensimmäisinä maanpakolaisvuosinaan, siis jo ennen varsinaisten ammattijärjestöjen syntyä Venäjälle. Leninille poliittiset tavoitteet ja toiminta olivat etusijalla, mikä määräsi myös hänen suhtautumisensa eri toimintamuotoihin. Ensimmäisen yhtenäisen näkemyksen ammattiyhdistysliikkeen tehtävistä ja asemasta Venäjällä Lenin esitti v. 1902 julkaistussa kirjassaan Mitä on tehtävä?.

Teoksen Mitä on tehtävä? julkaisemisen taustalla olivat VSDTP:n järjestölliset ja tavoitteelliset erimielisyydet. Venäjällä vain illegaalinen toiminta oli mahdollista, mikä asetti rajoituksia organisoitumismuodoille. VSDTP oli perustettu v. 1898, mutta puolue oli kuitenkin olemassa lähinnä paperilla. Toiminta oli edelleen hajanaista ja määrällisesti vaatimatonta.

Leninin tullessa mukaan sosialidemokraattiseen liikkeesen osapuolijako oli jo olemassa. Lenin asetti etusijalle poliittiset tavoitteet, tuossa vaiheessa poliittiset vapaudet, mutta esitti myös työsuojelullisia vaatimuksia. Vaatimukset hän oli hahmottanut jo vuoden 1895 lopulla laatimassaan Sosialidemokraattisen puolueen ohjelmaluonnoksessa.

Ohjelmaluonnoksen vaatimuksiin kuuluivat : kokoontumis-, yhdistymis-, lakkko- ja painovapaus sekä yleinen ja välitön äänioikeus kaikille 21 vuotta täyttäneille Venäjän kansalaisille. Poliittisten vaatimusten lisäksi vaadittiin myös 8-tunnin työpäivää, yö- ja vuorotyön kieltämistä sekä alle 15-vuotiaiden työn kieltämistä ja viikkolevon (pyhäpäivälevon) säätämistä lailla. VSDTP hyväksyi nämä tavoitteet virallisesti v. 1903 2. edustajakokouksessaan. Vaatimukset olivat radikaaleja, mutta eivät sinänsä vallankumouksellisia.

Taloudellinen ja poliittinen taistelu

Lenin kuvasi taloudellisen taistelun työläisten kollektiiviseksi tominnaksi työvoiman myyntiehtojen parantamisen sekä parempien työ- ja elinolojen puolesta. Koska työolot eri ammattialoilla ovat erilaisia, on myös toiminnan olojen parantamiseksi tapahduttava ammateittain, toiminta on olosuhteiden pakosta ammatillista. Se on kuitenkin luonteeltaan reformistista, ei ratkaise peruskysymystä eikä suhdetta koko yhteiskuntaan.

Ammatillinen työväenliike, mikä tässä merkitsee ammattiyhdistysliikettä, syntyi ilman teoreettista perustaa. Aluksi spontaaneina mellakoina, reaktiona työnantajien sortoa vastaan, myöhemmin suunnitelmallisempana toimintana ja lopulta pysyvästi organisoituen. Prosessi tapahtui eri maissa eri aikaan ja erilaisella nopeudella. Ensinnä se tapahtui Englannissa (kts. luku Ammattiyhdistysliikkeen synty ja kehitys) ja Venäjällä prosessi omasi runsaasti samoja piirteitä. Tätä kehitystä Lenin kutsui vaistonvaraiseksi ja siinä syntynyttä yhteiskunnallista näkemystä tradeunionistiseksi tietoisuudeksi.

Laajempi näkemys, poliittinen luokkatietoisuus, voidaan työläiselle tuoda vain taloudellisen taistelun ulkopuolelta . Vaikka sosialismin teoria ei olekaan proletariaatin kehittämä se ei sinänsä merkitse sitä, etteivät työläiset voisi osallistua teorian kehittämiseen. Heidän on kuitenkin kyettävä nousemaan sen edellyttämälle tiedon tasolle ts. opiskeltava. Tällöin he eivät kuitenkaan ole työläisiä, vaan sosialismin teoreetikkoja, teoreetikkoja, joilla on työläistausta.

Työväenliikkeen (ammattiyhdistysliikkeen) vaistonvaraisen kehityksen Lenin katsoi johtavan liikkeen alistamiseen porvarilliselle ideologialle. Sen torjumiseksi tuli sosialidemokratian johtaa paitsi taloudellista taistelua, myös taistelua yhteiskuntamuodon muuttamisesta. Tämä edellytti sosialidemokraattien toiminnan ulottamista taloudellista taistelua laajemmalle. Sosialidemokratian tuli edustaa työväenluokkaa suhteessa sekä yhteiskunnan kaikkiin luokkiin että valtioon nähden ja merkitsi myös tarvetta työväenluokan poliittiseen kasvattamiseen.

Primaaritavoitteiden ollessa poliittisia, olivat muut tavoitteet, siis myös taloudelliset reformit, alisteisessa asemassa. Tämän Lenin ilmaisee varsin suoraan: ...se (sosialidemokratia) alistaa reformien puolesta käytävän taistelun vallankumoukselliselle taistelulle vapauden ja sosialismin puolesta niin kuin osa alistetaan kokonaisuudelle. Tämä määritelmä on itse asiassa Leninin pe-rusprinsiippi ammattiyhdistysliikkeen ja puolueen suhteista. Myöhempää kehitystä ajatellen olennainen kysymys on, oliko Leninin tavoitteena myös organisatorinen alisteisuus?

Järjestökysymys

Yksi keskeinen kiistanaihe oli ns. järjestökysymys. Ydinkysymyksenä oli organisatorinen muoto, laajuus ja se, ketkä siihen saattoivat kuulua. Ekonomistien mielestä järjestöillä tuli olla eksaktit säännöt, kun taas Lenin piti sellaisia vallitsevissa oloissa sekä tarpeettomina että vaarallisina. Toimintaa ne eivät edistäneet, mutta antoivat poliisille helpon tien päästä käsiksi järjestöihin ja niiden toimihenkilöihin. Järjestökysymyksen osalta oli jo tapahtunut eksaktia eriytymistä poliittisten ja taloudellisten järjestöjen osalta siinä mielessä, että jo selvästi puhuttiin eri järjestöistä, joskaan täydellistä pesäeroa ei vielä oltu tehty. Organisatorisia erimielisyyksiä oli sekä puolueen että ammattijärjestöjen osalta, mutta tässä kysymystä tarkastellaan ammatillisen liikkeen aspektista.

Lenin jakoi järjestöt kahtia: oli työläisten järjestö ja vallankumouksellisten järjestö. Ensin mainittu edusti ammatillista liikettä. Lenin asetti työläisten järjestölle kolme premissiä; 1) sen tulee olla ammatillinen, 2) oltava mahdollisimman laaja ja 3) mahdollisimman vähän salainen . Ammatillisen toiminnan tavoitteiden toteuttamisen kannalta on tärkeätä, että järjestöt ovat kattavia, niihin voivat liittyä kaikki halukkaat. Venäjällä kaikenlaiset työväenjärjestöt olivat kuitenkin kiellettyjä. Leninin ongelmana oli ratkaista kysymys miten salainen järjestö voisi olla jäsenmäärältään suuri? Siispä niiden tuleekin olla mahdollisimman vähän salaisia, päätteli Lenin.

Yksi mahdollisuus olisi ollut toiminnan legalisoiminen. Poliisisosialismin kautta se oli jo alkanutkin, mutta sen tavoitteena oli sosialidemokraattien tavoitteiden mitätöiminen, joten sen kaltainen ratkaisu ei soveltunut sosialidemokraattisen taustan omaaville järjestöille. Jäljelle jäi salaisten ammatillisten järjestöjen tie.

Ekonomisteilla oli yksityiskohtaiset säännöt ammattilliselle toiminnalle, mutta Lenin piti sellaisia tarpeettomina ja toteutuskelvottominakin Venäjän oloissa. Hänen mielestään ammatillinen toiminta tuli organisoida siten, että pieni, kiinteä, kokeneimpien ja karaistuneimpien työläisten ydinryhmä johtaisi järjestöä. Ryhmä olisi yhteydessä vallankumoukselliseen järjestöön ja sillä olisi luottamusmiehet tärkeimmissä piireissä.

Nämä luottamusmiehet ovat yhteydessä, maanalaisen toiminnan sääntöjen mukaisesti, vallankumouksellisten järjestöön. Näin voidaan joukkojen myötävaikutuksella hoitaa kaikki ammatilliselle järjestölle kuuluvat tehtävät. Vieläpä sosialidemokratialle hyvin sopivalla tavalla.

Teoreettinen perusta muodostuu

Vuodet 1900 - 1907 olivat Venäjän ammattiyhdistysliikkeen synnyn ja muotoutumisen kannalta ratkaisevia. Tämän ajanjakson aikana syntyivät varsinaiset ammattityhdistykset Venäjälle ja ratkaistiin puolueen ja ammattiyhdistysten keskinäissuhde, ei ainoastaan Venäjällä vaan kansainvälisessä työväenliikkeessä yleensä.

VSDT:n v. 1903 pidetty II edustajakokous käsitteli myös puolueen ja ammatillisen liikkeen suhdetta sekä sitä, pitäisikö ammattiliittojen jäsenten olla myös sosialidemokraatteja. Lenin lähti siitä, että taloudellisen taistelun järjestöjen tulee olla ammatillisia, muutoin niiden päämäärät eivät ole toteutettavissa. Jäsenten ei tarvitse olla sosialidemokraatteja, ammattiliittojen on oltava kaikille avoimia, mutta Siitä, että näiden liittojen täytyy toimia sosialidemokraattisten järjestöjen valvonnan ja johdon alaisina, ei sosialidemokraateilla voi olla eri mieltä.

Tässä vaiheessa kysymys oli vielä enemmän teoreettinen kuin faktinen ongelma, sillä varsinaisia ammattiyhdistyksiä ei vielä ollut. Vasta legaaliset ammattiyhdistykset siirsivät ongelman käytännön tasolle. VSDTP:n 4. (yhdistävä) edustajakokous Tukholmassa v. 1906 määritteli puolueen suhteen ammattiyhdistyksiin uudelleen. Tässä edustajakokouksessa menševikeillä oli enemmistö ja nyt linjaksi valittiin puolueettomuus (neutralismi). Tukholman kokouksen linjaus kesti vain seuraavaan vuoteen sillä VSDTP:n V edustajakokous v. 1907 Lontoossa hyväksyi päätöslauselman, jossa puolueettomuus hylättiin.

Lontoon kokouksen työlistalla oli 12 asiaa , joista keskeisin oli kysymys suhteesta porvarillisiin puolueisiin. Suhde ammattiyhdistysliikkeeseen oli jo moneen kertaan käsitelty asia, eikä siinä mielessä noussut tärkeydessä edellisen tasolle. Venäjän osalta tämä oli tietynlainen ikuisuuskysymys sillä vaikka Lontoon edustajakokouksen kannanmäärittely jäi tavallaan lopulliseksi, keskustelu ja suoranainen taistelukin asiasta jatkui vielä lokakuun vallankumouksen jälkeenkin.

Edustajakokouksessa asian varsinainen käsittely tapahtui sitä varten valitussa toimikunnassa. Edustajakokous päätti asiasta 19.5.1907 istunnossa, jonka puheenjohtajan toimi Lenin. Päätöslauselmasta äänestettiin ilman keskustelua ja tämä tapa, joka sinänsä ei ollut poikkeuksellinen näissä kokouksissa, aiheutti paljon enemmän dramatiikkaa kuin julkilausuman sisältö. Edustaja Danilov jopa esitti, että ei hyväksyttäisi lainkaan päätöslauselmaa ammattiliitoista , mikä olisi merkinnyt Tukholman kokouksen päätöslauselman jäämistä voimaan.

Päätöslauselman ydinsisältö on seuraava: että yksi sosialidemokraattisen työn tärkein tehtävä ammattiliitoissa on edistää puolueen aatteellista ohjausta (ideinogo rukovodstvo) niissä ja luoda myös elimellisiä yhteyksiä niiden kanssa ja siellä missä paikalliset olosuhteet sallivat, ehdottomasti suorittaa tuo tehtävä.

Tämä on yksi ideologisen perustan ydinkohta, johon sisältyy semanttinen ongelma. Venäjän sana rukovodstvo merkitsee sekä ohjaamista että johtamista. Leninin tekstien käännöksissä on sanaa järjestelmällisesti käytetty merkityksessä johtaa. Johtaminen on varsin konkreettista toimintaa, jolla on legitiimi perusta organisaation säännöissä. Ohjaaminen taas on hienovaraisempaa toimintaa, joka tapahtuu aatteellisella tasolla, esimerkin näyttämisellä jne. Ohjausta tapahtuu kaikissa organisaatioissa, mutta se ei sinänsä perustu virallisiin sääntöihin. Kumpaa Lenin alkuaan tarkoitti?

Neuvosto-Venäjällä ja viimeistään Neuvostoliiton aikana katsottiin kyseessä olevan johtamisen. Maan poliittinen järjestelmä mahdollisti tämän, mutta Venäjän ammattiyhdistysliikkeen teoreettisen perustan ja liikkeen konkreettisen synnyn aikana ei tuota mahdollisuutta vielä ollut.

Ammattiyhdistysliikkeen synty Yhdysvalloissa

Teollistumisen historia - työn ja pääoman eriytyminen - on työväestön järjestäytymisen historiaa myös Yhdysvalloissa, joskin lopputulema poikkeaa olennaisesti Euroopasta. Yhdysvalloissa oli paikallisia ammattiyhdistyksiä jo 1790-luvulla. Vielä 1840-luvun alkaessakin ammattiyhdistysten oikeudellinen asema oli silti epäselvä. Tällöin Yhdysvaltain korkein oikeus kuitenkin totesi, ettei ammattiyhdistysten olemassaolo ollut ristiriidassa perustuslain kanssa. Ammattiyhdistysten toiminnan kuten lakkojen laillisuus tai laittomuus olivat kuitenkin vielä pitkään tämän jälkeenkin epäselviä asioita.

Teollistumisen alkuvaiheissa hajallaan toimivien harvojen työväenjärjestöjen tavoitteet olivat luonteeltaan enemmän poliittisia kuin sosiaalisia. Tavoitteena ei ollut niinkään työolojen parantaminen kuin etenemismahdollisuuksien parantaminen, jotta jäsenet voisivat ryhtyä työskentelemään itsenäisesti päästäkseen eroon palkkatyöntekijän asemasta.

Yksi keskeinen tavoite oli julkisin varoin kustannettu alkeiskoulutus kaikille, jolloin seuraava sukupolvi kykenisi hankkimaan itsenäisen paikan yhteiskunnassa. Varhainen työväenliike kuitenkin tuhoutui vuoden 1837 romahduksessa. Asuttujen alueiden laajentuminen yhdessä maanviljelyksen voimakkaan kasvun kanssa teki liikkeen uudelleen rakentamisen jokseenkin mahdottomaksi seuraavien 20 vuoden ajan.

National Labor Union

Kun Yhdysvallat 1800-luvun puolivälissä alkoi nopeasti teollistua, oli mitä luonnollisinta, että juuri näihin aikoihin yritettiin perustaa paikallisten järjestöjen ohella koko valtakunnan kattavia ammattijärjestöjä. Ensimmäinen oli nimeltään National Labor Union, joka perustettiin Baltimoressa 1866. Suurimmillaan se oli vuonna 1872, jolloin siinä oli 650 000 jäsentä. Tavoitteisiin kuului poliittinen toiminta, rahauudistus ja sosiaalinen lainsäädäntö. Johtajistoon ei kuulunut ainoatakaan työläistä. Järjestön toiminta lamaantui vuoden 1873 romahduksessa ja samoin kävi muillekin työväenjärjestöille.

Knights of Labor

National Labor Unionia paljon merkittävämpi oli vuonna 1869 perustettu the Noble and Holy Order of the Knights of Labor (työn ritarien veljeskunta), joka oli amerikkalaisen työväenliikkeen johtava järjestö aina 1880-luvun lopulle asti. Kuka tahansa työläinen ammattiin, ammattitaitoon, uskontoon, sukupuoleen tai väriin katsomatta saattoi olla sen jäsen. Jäsenyys oli kielletty vain pankkiireilta, lakimiehiltä ja uhkapelureilta. Suurimmillaan Työn Ritarien jäsenmäärä oli vuonna 1886, jolloin se nousi yli 700 000:een.

Aluksi Knights of Labor oli salainen veljeskunta, jonka päätavoitteena oli koko maan olojen järjestäminen osuuskuntaperiaatteen mukaisesti. Työntekijät omistaisivat osuuskunnat ja johtaisivat niitä. Salaisuus poistettiin vuonna 1878.Järjestö pyrki rakentamaan erilaisia osuustoiminnallisia tuotantolaitoksia ja perustikin 30 osuuskuntaa teollisuuden, kaivostoiminnan ja jakelukaupan piiriin. Se halusi poistaa yksityisten omistamien pankkien toiminnan, vastustaa monopoleja ja estää maakeinottelun. Yhteiskuntajärjestelmän perusteita se ei kuitenkaan halunnut muuttaa. Järjestö voitti joitakin lakkotaisteluja, vaikka se suhtautuikin lakkoon työtaistelun muotona pidättyvästi. Jäsenistöltään se oli hyvin heterogeeninen.

Suurimmillaan jäsenmäärä oli 700 000 jäsentä. Työn ritarien toiminta päättyi varsin dramaattisesti. Anarkistit pitivät Chigagossa kokousta maatalouskoneita valmistavan McCormick Harvester Companyn lakon aikana tehtaan lähellä jonkun heittäessä pommin, joka surmasi poliisin. Oliko heittäjä anarkisti, on jäänyt todistamatta, mutta seuranneessa mellakassa sai surmansa neljä siviiliä ja seitsemän poliisia. Työn ritareilla ei ollut mitään tekemistä mellakan kanssa, mutta yleisön lisäksi monet jäsenetkin yhdistivät Knights of Laborin nimen työväen keskuudessa harjoitettuun agitaatioon, jonka syyksi mellakka pantiin. Suuri yleisö oli kuohuksissaan ja monet jäsenet erosivat järjestöstä sisäisten riitojen vielä nopeuttaessa järjestön loppua.

American Federation of Labor

American Federation of Labor eli AFL perustettiin vuonna 1886. Kun Knights of Labor oli ollut kenen tahansa työläisen järjestö, oli AFL sen sijaan ensi sijassa vain ammattitaitoisen työväestön järjestö. Työntekijä ei sitä paitsi voinut kuulua suoraan AFL:ään, vaan hänen oli oltava jonkin ammattiliiton jäsen, ja ammattiliitto taas oli AFL:n jäsen.

AFL:n ohjelmassa ei ollut jälkeäkään sellaisesta vallankumouksellisuudesta, joka oli tyypillistä useimmille 1800-luvun lopun eurooppalaisille ammattiyhdistysliikkeille. Tavoitteita oli korkea palkka, työtuntien vähentäminen ja yleensä aikaisempaa paremmat työolosuhteet. Talousjärjestelmä sai AFL:n näkökulmasta olla kapitalistinen.

AFL:n ryhtyminen pelkästään ammattitaitoisen työväestön ammattijärjestöksi merkitsi sitä, että ammatillinen järjestäytyminen jäi Yhdysvalloissa paljon vähäisemmäksi kuin Euroopassa.

Alkuuun | USA | Venäjä | Ay-liike | Kehykset