Puolustusasemat
Linnoittamisen perusteet
Venäjällä, kuten muuallakin Euroopassa, oli 1900-luvun alussa käytössä vallitsevana maasodankäynnin linnoittamistapana linnakejärjestelmä. Puolustettavan kohteen ympärille rakennettiin linnoitusvyöhyke, joka koostui kestolinnoitetuista linnakkeista (vain Helsingissä) ja jotka sijaitsivat 3–6 kilometrin etäisyydellä toisistaan. Linnakkeisiin oli keskitetty pienelle vallihaudan ympäröimälle alalle jalkaväen tuliasemat, konekivääriasemat, kevyt tykistö sekä miehistön majoitustilat ja varastot. Raskas tykistö oli sijoitettu linnakkeiden muodostaman vyöhykelinjan taakse erillisiin tykkipattereihin. Jos linnakkeiden välimatka kasvoi liian suureksi, niiden väliin rakennettiin kenttälinnoitettuja jalkaväen asemia tai välivarustuksia.
Linnakejärjestelmän heikkoutena oli sen alttius tykkitulelle. Kun suurin osa puolustuslaitteista ja joukoista oli keskitetty tiheään pistemäiseen maaston kohtaan, pystyi hyökkääjä kohdistamaan tykkitulensa siihen keskitetysti. Vaikka (kesto)linnoitteet oli rakennettu teräksestä ja betonista ja varustettu maanalaisilla suojatiloilla, eivät ne kuitenkaan pystyneet säilyttämään toimintakykyään mikäli niitä tulitettiin raskaallat ykistöllä yhtäjaksoisesti.
Venäläinen linnoituskomitea käsitteli linnakkeiden kestävyyden ongelmia jo keväällä 1913 ja tuli siihen tulokseen ettei käytettävissä olevilla materiaaleilla pystytä rakentamaan raskasta ja pitkäkestoista tykkitulta kestäviä varustuksia. Siksi linnakkeen eri puolustuselimet oli sijoitettava laajemmalle alalle maastoon vihollisen tykistötulen hajottamiseksi ja tehon pienentämiseksi.
Hajautetuista puolustusasemista piti pystyä tulittamaan sivutulta toistensa eteen. Etulinjaan tuli rakentaa vain sirpaleen kestäviä suojia, mutta puolustusasemien taustalle sijoitettiin tykkitulen kestävät suojatilat, joista pääsi yhdyshautoja pitkin etulinjaan. Hajautettu järjestelmä muistutti vanhassa linnakejärjestelmässä käytettyjä linnakkeiden väliin sijoitettuja jalkaväen kenttälinnoitettuja asemia, jotka nyt tosin varustettiin tehokkaammilla aseilla ja kestävämmillä suojilla.
Linnoitusten suunnittelu 1914 – 1918
Venäjän 1900-luvun alun puolustussuunnitelmissa Suomen merkityksenä oli toimia puskurialueena, jossa käytävillä taisteluilla hidastetaan vihollisen etenemistä valtakunnan silloiseen pääkaupunkiin Pietariin. Suomen puolustustehtävät olivat olleet samanlaiset jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Hyökkäyksen oletettiin tapahtuvan mereltä käsin tehtävänä maihinnousuna Suomenlahden pohjoisrannikolle, josta hyökkäys jatkuisi maitse Pietariin. Maihinnousua Pohjanlahden rannikolle ei pidetty todennäköisenä, koska hyökkäys Suomen läpi teitä pitkin olisi ollut hidasta. Viholliseksi koettiin Saksan ja Ruotsin ohella 1900-luvun alkuvuosiin saakka myös Englanti.
Rautateitä pidettiin uhkana, erityisesti Riihimäki–Pietari runkorataa ja Pohjanmaan rataa. Siitä syystä varuskunnat sijoitettiin rataverkon varrelle. Pietarin suojana toimi Kronstadtin linnoitus. Linnoitus on rakennettu Nevansuun edustalla matalalle Kotlinin saarelle, jonka suomalainen nimi on Retusaari. Nimenä Kotlin (Kattilainen) juontuu Pietari Suuren saarelta yllättämiin ruotsalaisiin, joiden paon jäljiltä venäläiset löysivät höyryävän tattaripuurokattilan. Kronstadtin syntymäpäivänä pidetään 18. toukokuuta 1704, josta lähtien se on liittynyt Pietarin puolustusjärjestelmään.
Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän Itämeren strategia muuttui rajusti. Itämeren laivasto tuhoutui 1905 Tsushiman salmen meritaistelussa. Kun vielä Saksa ja Ruotsi kehittävät vuosisadan alussa laivastoaan voimakkaasti, oli Pietarin puolustus suunniteltava uudelleen. Suomenlahden ja Pohjois-Itämeren rannikot päätettiin linnoittaa ja rannikkolinnoitusten rakentaminen aloitettiin 1913.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 elokuussa linnoitustyöt olivat vielä kesken, mutta talveen mennessä keskeiset rannikkopatterit saatiin valmiiksi ja Suomenlahden suu oli siten suljettu. Uhka Suomenlahden pohjukassa oli siten torjuttu, nyt otaksuttiin saksalaisten hyökkäyksen nyt voivan suuntautua Länsi-Suomeen Pohjanlahden rannikolle, josta joukot etenisivät Suomen poikki Pietariin.
Suomessa olevan kenttäarmeijan tehtävänä oli estää rannikolle kohdistuvat maihinnousut. Ellei se onnistuisi, joukkojen tarkoitus oli vetäytyä rannikolta ja ryhmittyä viivytystaisteluihin Pietariin johtavien teiden maastoissa. Vihollisen hyökkäys oli tarkoitus pysäyttää ratkaisevaan torjuntataisteluun Kaakkois-Suomessa lisävoimien avulla, jotka ehtisivät saapua Venäjältä iivytystaisteluiden aikana.
Viivytystaisteluiden helpottamiseksi linnoitettiin tärkeimpien kulkureittien ympäristöt. Rautateiden ja maanteiden varsilla sekä järvikannaksilla sijaitsevien maastoa hallitsevien mäkien rinteisiin rakennettiin taisteluhautaverkostoja tuliasemineen ja suojineen. Kenttälinnoitusten rakentaminen aloitettiin 1915.
Linnoituslaitteet
Linnoitteita käsittelevä terminologia ei ole mitenkään yhtenäistä tai yksiselitteistä. Luonnollisesti käsitteet vaihtelevat kielen mukaan, mutta sama nimike saattaa tarkoittaa myös eri ajankohtana täysin erilaista innoituslaitetta. Käsitteistöä mutkistaa myös se, että samaankin aikaan on saatettu käyttää yhdestä ja samasta linnoituslaitteesta tai -organisaation osasta eri nimityksiä. Tämä pätee myös ensimmäisen maailmansodan aikana Suomeen rakennettujen linnoituslaitteiden nimityksiin.
Linnoitusmenetelmät jaettiin 1900-luvun alussa kenttä- ja kestolinnoitteisiin. Kenttälinnoitteet olivat tilapäisiä varustuksia ja niistä yhdistettyjä linnoitusjärjestelmiä, joita joukot saattoivat rakentaa itse sodan aikana paikalla löytyvistä materiaaleista käyttäen yksinkertaisia työkaluja kuten kirveitä, kuokkia ja lapioita.
Kestolinnoitteet puolestaan olivat tavallisesti jo rauhan aikana rakennettuja varustuksia, joiden tekemiseen tarvittiin ammattitaitoisia rakentajia sekä erityismateriaaleja ja –työkaluja. Käytännössä jako ei ole näin selvä ja niinpä Suomeen rakennettuja maalinnoitteita on vaikea selkeästi luokitella kumpaankaan kategoriaan. Kalkun Mustavuoren maalinnoitus voidaan kyllä kiistatta luokitella kenttälinnoitukseksi.
Linnoituksiin kuului puolustusasemat, piikkilankaesteet, taistelu- ja yhdyshaudat suojavalleineen, tavallisia tuliasemia tai –pesäkkeitä, konekivääri- ja tykkiasemia, tähystysasemat, valonheitinasemat sekä eri kokoisia miehistön suojatiloja ja varastotiloja. Viereisessä kuvassa näkyy rakennelmien perusosat nimityksineen.
Puolustusasemat
Puolustusasemat muodostuvat maastoa hallitsevalle rinteelle rakennetuista tuliasemista, taisteluhaudoista, tähystysasemista, valonheitinasemista sekä tykistötulen kestävistä miehistön suojatiloista. Puolustusasema voidaan yleensä jakaa kahteen osaan: taisteluasemiin ja taustaan.
Taisteluasema muodostuu puolustusaseman etulinjassa sijaitsevista aktiiviseen puolustamiseen liittyvistä elimistä kuten tuli-, tähystys ja valonheitinasemat, taisteluhaudat sekä pienet tykkitulen kestävät suojat. Tausta puolestaan sijaitsee sellaisessa maastonkohdassa, jonne vihollinen ei kykene tähystämään puolustusasemien eteen ryhmittyessään. Taisteluasemista johtaa yhdyshaudat puolustusasemaan taustalle, jossa sijaitsivat varsinaiset majoitukseen tarkoitetut suojahuoneet. Yleensä puolustusasemat on sijoitettu maastoon siten, että niistä on mahdollista ampua sivustatulta viereisen puolustusaseman etumaastoon.
Puolustusasemien edessä olivat piikkilankaesteet siten, että niiden ulkoreuna oli 30–100 metrin etäisyydellä lähimmistä tuliasemista ja taisteluhaudoista. Tuliasemat sijoitettiin piikkilankaesteisiin nähden siten, että konekiväärillä pystyttiin ampumaan sivustatulta tehokkaasti pitkin estettä.
Taisteluhaudat sijaitsivat puolustusasemien etulinjassa. Haudan torjuntasuunnan puoleisella seinällä on yleensä 0,3–0,5 m leveä ampumakoroke, jolle voi nousta haudan pohjalta ampumaan rintasuojan ylitse. Kenttälinnoitetut taisteluhaudat olivat puuriu’uilla tai kylmämuuratuilla kiviseinämillä vahvistettuja ja yleensä niin syviä, että pohjalla kykeni kulkemaan ainakin kyyristymällä.
Taistelu- ja yhdyshaudat
Taisteluhautoja (ven. траншея, окоп) oli käyttötarkoitukseltaan kahdenlaisia: taisteluhautoja kiväärimiesten tuliasemiksi ja yhdyshautoja (ven. ходы сообшения), jotka yhdistivät eri linnoituselimiä toisiinsa.
Kenttälinnoitteet tuettiin puuriu’uilla. Hautojen leveys ja syvyys vaihtelivat. Sodan loppuvaiheessa rakennetut ovat syvempiä. Hautojen pohjamateriaaleista ei ole täsmällisiä tietoja, koska rakenteet ovat vuosien myötä täyttyneet karikkeesta ja jätteistä.
Taisteluhaudat sijaitsivat puolustusasemien etulinjassa ja tehty yleensä niin syväksi, että sen pohjalla on voinut kulkea suojassa vähintään kyyristymällä. Haudan torjuntasuunnan puoleisella seinällä on usein 0,3–0,5 m leveä ampumakoroke, jolle on voitu nousta haudan pohjalta ampumaan rintasuojan yli.
Torjuntasuunnan puoleisiin seiniin saatettiin tehdä komeroita ampumatarvikkeiden ja valorakettien ym. säilytystä varten. Tyypillinen komero oli kooltaan 80 cm leveä, 60 cm korkea ja syvyys 70 cm, mutta koot vaihtelivat.
Taisteluhaudan ampumakorokkeelliset osuudet ovat pituudeltaan yleensä 5–20 m. Ne saatettiin erottaa toisistaan pienin, haudan torjuntasuunnan puoleisesta seinästä hautaan päin erkanevilla sivustasuojilla tai kookkailla maasta tai kivistä rakennetuilla nelikulmaisilla rakenteilla, joiden kohdalla hauta tekee useamman suorakulmaisen mutkan. Sivustasuoja tunnetaan myös nimellä traverssi. Niiden tarkoituksena oli suojata haudassa taistelevia sotilaita sivulta päin tulevilta kranaattien ym. sirpalevaikutuksilta. Traverssit saatettiin korvata myös tekemällä hautaan pelkästään jyrkkiä mutkia.
Taisteluhaudat rakennettiin mutkitteleviksi (vasen kuva). Näin muodostetut sivustasuojat eli traverssit heikensivät vihollisen juoksuhautoihin kohdistaman tykkitulen tehoa. Sivusta ei voinut myöskään tulittaa suoraan hautaa pitkin.
Traversseja rakennettiin myös siten, että hauta haarautuu traverssin kohdalla kahteen osaan ja yhdistyy sen jälkeen taas yhdeksi haudaksi (oikea kuva). Tällaisilla haaraumilla pyrittiin sirpalesuojavaikutukseen, jonka lisäksi kulku haudassa helpottui, koska vastaantulevat ovat voineet väistää traverssin muodostamaan ohituspaikkaan.
Yhdyshaudat puolestaan mahdollistivat turvallisen kulkemisen eri linnoituselimien välillä. Ne kaivettiin tai louhittiin siten, että kaivamisesta syntynyt maa- tai kiviaines kasattiin hautojen molemmille reunoille valleiksi, jotka edelleen syvensivät hautaa.
Linnoitusrakenteet
Linnoitusalueiden ja niiden osien sijainti seuraa maaston muotoja. Taisteluhaudat ja tulipesäkkeet sijaitsevat pääasiassa länsipuoleisilla rinteillä, joka oli rintamasuunta. Yhdyshaudat ja erikokoiset miehistön suojatilat sijaitsevat yleensä erisuuntaisilla rinteillä, notkoissa ja tasaisemmilla alueilla. Kaikki puiset rakenteet ovat tuhoutuneet, joten useimpien rakenteiden esittely perustuu siihen tietämykseen, joka laitteiden rakentamisaikaisesta tekniikasta tunnetaan.
Puolustusasemissa on käyttötarkoitukseltaan kahdenlaisia hautoja: taisteluhautoja kiväärimiesten tuliasemiksi sekä yhdyshautoja. Taistelu- ja yhdyshaudat on kaivettu maahan tai louhittu kallioon. Alkuaan seinät on tuettu hirsirakenteilla, mutta niistä ei ole enää mitään jäljellä. Hautojen leveys on metrin luokkaa ja syvyys 2 m. Taisteluhaudat koostuvat 5–20 m pitkistä osuuksista, jotka on erotettu toisistaan enemmän tai vähemmän jyrkillä mutkilla, travesseilla (ven. траверс) eli sivustasuojilla. Sinänsä tyypillinen rakenne taisteluhautojen ampumakorokkeellisille osuuksille. Taisteluhaudan rintamapuolella on yleensä 2–5 m leveä maavalli, joka on korkeudeltaan 0,5–3 metriä.
Rintamapuolella taisteluhautoihin liittyy tuliasemaulokkeit
a tai kuoppia, jota ovat pituudeltaan 1–1,5 m ja leveydeltään 1–3 m syvyyden vaihdellessa 1–1,5 metriin. Alkuaan nämäkin linnoituslaitteet olivat ilmeisesti tuettu hirsirakenteilla. Tulipesäkkeistä osa oli avoimia, osa katettuja. Pääosa miehistön suojatiloista oli puurakenteisia maahan kaivettuja suojia, joissa katto oli hirrestä. Korsukuoppien pituus on 4–8 m ja leveys 2,55 m ja 1–2,5 m syviä. Suurimmat suojahuoneet – kasarmit – sijaitsivat linnoitusalueen taustalla. Kasarmikuopat ovat pituudeltaan 10–11 m, leveydeltään 5–7 m ja syvyydeltään 3,5 m. Kuvassa on ennallistettua juoksuhautaa Vesilahden Narvan Hurskasvuorelta. Se takaosa on kalliota, joten sitä ei ole tarvinnut tukea. Rintamasuunta on tuettu hirsillä ja pohjalla näkyy ampumakoroke ja varustuksessa näkyvät myös ammuslokerot.
Yleinen tapa oli rakentaa taisteluhautoihin katettuja osuuksia. Menettelyllä tavoiteltiin sekä naamiointia että miehistön suojaamista vähäisimpien sirpaleiden vaikutukselta. Taisteluhaudan reunaan tehtiin ampuma-aukkoja ja ampujat olivat haudan puoliväliin ulottuvan lipan alla näkymättömissä. Lipan taustapuolella oli yleensä ampumakoroke, jolla seisovat kiväärimiehet voivat tarvittaessa tulittaa lipan yli. Viereisessä kuvassa on esitetty rakenteen periaate (kuva venäläisestä,
päiväämättömästä ja numeroimattomasta mallipiirroksesta. (Vik, MV/RHO ).
Sivuston alku | USA | Venäjä | Seitsemisen kylät | Kalkun kenttälinnoitus |