Red Exodus - Punapako

Haalisuomalaiset ja kirkkosuomalaiset

Huomattava osa Suomessa syntyneistä amerikansuomalaisista oli kotoisin Vaasan-, Oulun-, Turun- ja Porin sekä Viipurin lääneistä. Vuosisadan vaihteesa amerikansuomalaisten keskuudessa tapahtui ensimmäinen suuri hajaannus, jonka jälkeen heidät voitiin jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kirkkosuomalaiset ja haalisuomalaiset. Radikalisoituvat suomalaiset perustivat omat haalinsa, muut suomalaiset omat kirkkonsa. Ensinmainittuja alettiin kutsua haalisuomalaisiksi ja jälkimmäisiä kirkkosuomalaisiksi ja pian haalisuomalaisia aletiin nimittää punaisiksi ja kirkko-suomalaisia valkoisiksi.

Amerikansuomalaisten radikalisoitumiseen ja Neuvostoliittoon muuttoon vaikuttivat suuresti kokemukset vuosisadan vaihteen Amerikasta. Kultainen Amerikka oli ollut pettymys monelle, jotka raatoivat raskaassa työssä toisen palveluksessa kaivoksissa, metsätyömailla ja rakennuksilla tai yrittivät raivata itselleen farmia kiviseen maahan.

Suomalaisilla oli luokkataistelukokemusta, olihan osa työväestöstä noussut aseelliseen kapinaan, jonka kukistamista oli seurannut valkoisten verinen kosto. Niinpä ei ole ihme, että Karjalan-kuumeeseen ”sairastuneiden” joukosta löytyi kuutisenkymmentä Amerikkaan pelastautunutta punakaartilaista. Usko sosialismin aatteeisiin sai uudella mantereella lisää potkua; olihan taaskin kyse ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta, jotka eivät korulauseista huolimatta olleet toteutuneet. Mutta Neuvostoliitossa monet punaiset kohtasivat loppunsa, kun omat koirat purivat.

Siirtolaisyhteisöt olivat jo kielen vuoksi tiiviitä. Niissä toimi aktiivisia työväen­yhdistyksiä kulttuuri- ja muine rientoineen. Ihmisten mieliä kiehtoivat sosialistiset aatteet ja bolševikkivalta tulkittiin niiden saavutukseksi. Mitä kauempana venäläisestä arjesta elettiin, sitä ihanteellisempana uusi maa mahdollisuuksineen näyttäytyi. Jo 1920-luvulla alkoi suomalaistenkin muutto Atlantin takaa Neuvosto-Venäjälle.

Siirtolaistutkimuksessa tarkastellaan sekä vetäviä että työntäviä tekijöitä, jotka ovat johtaneet muuttopäätöksiin. Karjalan-kuumeessa voimakas työntävä voima oli suuren lamakauden aiheuttama massatyöttömyys, joka kohteli kaltoin varsinkin siirtolaisyhteisöjä. Monet suomalaiset olivat Pohjois-Amerikassa työnantajien inhoamia ammattiyhdistysaktiiveja, lakonlietsojia ja kommunisteja. Työvoi­mapulasta kärsinyttä Neuvostoliittoa kapitalismin lama ei hetkauttanut: ammattitaitoiset työläiset toivotettiin tervetulleeksi punaiseen Karjalaan 1930-luvun alussa.

Amerikansuomalaisella vasemmistolehdistöllä oli tärkeä rooli Karjalan-kuumeen syntyvaiheessa. Neuvostoliiton kehityksestä ja mah­dol­lisuuksista kirjoitettiin innostuneesti, eivätkä paluumuuttajien realistisen katkerat kuvaukset saaneet palstatilaa. New Yorkiin ja Torontoon perustetut rekrytointikeskukset orga­nisoivat värväyksen. Kuume ei hellittänyt, vaikka osa lähtijöistä palasi pian maitojunalla takaisin. Värväykseen liittyi propagandaa ja katteettomia lupauksia, joilla ei kuitenkaan voi selittää koko ilmiötä. Pohjois-Amerikasta työntävät sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät olivat vähintään yhtä voimakkaita kuin Karjalaan vetävät poliittisemmat voimat.

Ensimmäinen aalto

Amerikansuomalaisten muutto Neuvostoliitton saavutti huippunsa 1930-luvun alkupuoliskolla, mutta liike oli alkanut jo aikaisemmin. Ensimmäinen pieni muut­toaalto Neuvostoliittoon käynnistyi muutamia vuosia ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Silloin tärkeimpinä tekijöinä olivat lokakuun vallan­kumous ja Neuvosto-Venäjän synty, jotka herättivät innostusta vasemmistolaisten amerikansuomalaisten piirissä. Lähtöhaluja kasvatti myös maailmansodan jälkeinen taantuma, joka koetteli myös amerikansuomalaisia työläispiirejä. Se kannusti heitä etsimään entistä vahvemmin vaihtoehtoja amerikkalaiselle elämäntavalle ja kapitalismille.

Kolmisenkymmentä amerikansuomalaista muutti 1920-luvun alussa Länsi-Siperian Kuzbasiin työskennelläkseen kaivos- ja teräs­teol­lisuudessa. He, kuten useat muutkin amerikansuomalaiset lähtivät itään suurina työosuuskuntina, joiden jäsenillä oli yhdessä varaa hankkia työtä helpottavia moderneja työkaluja ja muita edistyksen hedelmiä.

Vienanmeren rannalle Knäsöön joulukuussa 1921 perustetulla amerikan suomalaisten kalas­tajaosuuskunnalla oli valmiiksi hankittuna pääomaa, moottoriveneitä ja purkituslaitteita. Tämä Karjalan Kalatrusti aloitti 60-henkisenä perheiden yhteenliittymänä, mutta kasvoi ajan myötä jopa 200-henkiseksi Muurmannin kalatalouden pikkujätiksi.

Venäjälle ei tultu tyhjin käsin, vaan perheet luovuttivat kommuunille rahaa keskimäärin 500 dollaria, minkä lisäksi tuotiin myös koneita. Nähtävästi heidän tuomansa Best Caterpillar traktori, puima­kone ja kolme Fordson kuorma-autoa olivat ensimmäiset laatuaan koko Venäjällä. Paikallinen väestö kävi ihmet­telemässä näitä suuria koneita, jotka tekivät kymmenien ihmisten työt.

Donin Rostovin alueelle saapui lokakuussa1922 88 amerikansuomalaista, jotka perustivat Kylväjä-kommuunin. Hieman myöhemmin saapui Stumbinvillestä Washingtonista toinen ryhmä Kylväjään. Tähän ryhmään kuului suomalaisten lisäki myös Amerikkaan siirtyneitä ukrainalaisia, romanialaisi, jugoslaaveja ja virolaisia.

Aunuksen Karjalaan perustettiin kanadansuomalaisten Säde-kommuuna. Jälkimmäinen oli miltei 40-päinen raivaajayhteisö, joka piti tarkasti valittua rotukarjaa.

Karjalan Teknisen Avun toimisto

Neuvostoliiton käynnistäessä ensimmäisen viisivuotissuunnitelmansa vuonna 1928, ulko­maalaisten asiantuntijoiden ja teknikoiden tarve kasvoi voimakkaasti. Neuvostoliitossa ei ollut tarjolla kylliksi ammattitaitoista työvoimaa, vaan sitä piti värvätä pikimmiten ulkomailta.

Valtiovetoinen värväys aloitettiin vuonna 1929. Se kohdistettiin erityisesti sellaisiin vasem­misto­piireihin, joiden ajateltiin suhtautuvan suopeasti Neu­vostoliittoon. Katseet kääntyivät Suomeen ja Ruotsiin, mutta erityisesti Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Keskuskomitean politbyroo antoi helmikuussa 1931 valtuudet värvätä Yhdysvalloista ja Kanadasta Karjalaan 2 000 metsätyöläistä ja 785 rakentajaa. Karjalan Teknisen Avun (KTA) toimistot avattiin New Yorkissa ja Torontossa toukokuussa 1931. New Yorkin toimiston hoitajana toimi Matti Tenhunen, joka kuitenkin kutsuttiin Karjalaan, jossa hän sai johtavan aseman Kansan­komissa­riaatin Neuvoston Työosastossa. Hänen jälkeensä tehtävää hoiti Kalle Aronen, mutta hänkin lähti Karjalaan.

Kalle Arosen jälkeen toimiston johtajana toimi vuosina 1932–1934 Oscar Corgan (alkuaa Kurkinen Haaparannan Nikkalasta). Hän oli kuulunut kommunistiseen puolueeseen, mutta vastustettuaan osuus­kuntaliikkeen sitomista kommu­nistiseen puolueeseen hänet erotettiin puolueesta. Myö­hemmin jäsenyys palautettiin. Corganin saavuttua Karjalaan hän sai kutsun Moskovaan Komin­ternin suomalaisen osaston johtajana Yrjö Sirolan puheille, joka USA:n kommunistisen puolueen pyynnöstä ehdotti Oscar Corganille paluuta Yhdysvaltoihin, mutta tämä kieltäytyi. Tarjous toistui vielä vuonna 1935, mutta Corgan kieltäytyi tällöinkin. Lopulta sekä Tenhunen että Corgan kohtasivat kuolemansa joukkoteloituspaikalla Sandarrmohissa.

Amerikansuomalaisten keskuudessa Kommunistisen puolueen aktiivien tekämä värvays ei ollut yleisesti hyväksyttyä. Kommunistit eivät hyväksyneet pienin­täkään Neuvostoliiton arvostelua. Sosialistit puolestaan avoimesti kritisoivat neuvostojärjestelmän puutteita. Saattoivat syyllistyä jopa sosialistisen ideologiankin arvosteluun, mitä pidettiin jo äärimmäisenä kerettiläisyytenä. Värvääjiä puolestaan kutsuttiin Kominternin agenteiksi, vaikka se ei sinänsä paikkaansa pitänytkään.

Ensimmäiset Amerikan siirtolaiset tulivat Karjalaan kuitenkin jo vuonna 1930, vaikka virallisia värväyselimiä ei vielä oltu perustettu. Karjalassa asioita hoiti Karjalan Kansankomissariatin päätöksellä lokakuussa 1930 perustettu Siirto­laishallinto.

Neuvostoliittoon muuttaneista amerikansuomalaista valtaosa tuli metsä- ja rakennusteollisuuden sekä kalastuksen palvelukseen. Amerikansuomalaisia oli paljon Karjalassa, mutta jonkin verran myös muualla Neuvostoliitossa.

1930-luvun suuri lama kiihdytti monen amerikansuomalaisen lähtöhaluja, vaikkeivät useimmat Neuvostoliittoon muuttaneista olleetkaan työttömiä, vaan suhteellisen hyvin toimeentulevia perheellisiä ammattimiehiä. Amerikan­suomalaisten taloudellisesta asemaa kuvaa se, että heillä oli varaa tuoda mukanaan Neuvostoliittoon työkaluja. Autoja, traktoreita ja työkoneita rahdattiin maahan samoin kuin jopa kokonaisen tuotantolaitosten laitteistoja. Tällaiset tuliaiset edistivät Neuvostoliiton teollistumista samoin kuin amerikansuomalaisten mukanaan tuomat uudet työmenetelmät.

Vuosina 1931–1935 Karjalaan muutti noin 6 500 Pohjois­ Amerikan suomalaista, joista 58 % tuli Yhdysvalloista ja 42 % Kanadasta. Vuonna 1930 heitä saapui noin 500 ja seuraavana ennätysvuonna jopa yli 3 000. Vuonna 1932 muuttajia oli ilmeisesti noin 2 000, mutta tätä seuraavina vuosina enää vain noin pari sataa vuodessa. Vuonna 1935 tilastoitiin enää muutamia kymmeniä amerikansuomalaisia lähtijöitä.

Muuttoaallon hiipuminen selittyy suurelta osin sillä, että Neuvostoliitto oli pettymys monille ameri­kansuomalaisille. Ruoka, asunnot ja terveydenhoito eivät vakuuttaneet. Monet palasivat tai pyrkivät palaamaan saman tien takaisin. On arvioitu, että jopa puolet amerikansuomalaisista jätti Neuvostoliiton taakseen, mutta osuus saattaa todellisuudessa olla jonkin verran pienempi.