Lyhyt Venäjän historia

Sosialismin aika

Sotakommunismista uuteen talouspolitiikkaan

Tieteellisen sosialismin opinkappaleiden mukaan proletariaatin suorittama kumous johtaisi ihmisen toiseen ihmiseen kohdistaman sorron lakkaamiseen ja sorron välineen - valtion - lakkaamiseen. Sosialismin klassikoilla ei ollut hahmotelmaa siitä, miten tämä tapahtuisi, joten Lenin ja kumppanit joutuivat ratkaisemaan ongelman omakohtaisesti.

Teoksessaan Valtio ja vallankumous Lenin esitti käsityksen, että valtio "kuolisi" pois vasta tulevaisuudessa. Väliaikaisesti käytettäsiin valtiovallan aseita, keinoja ja menetelmiä riistäjiä vastaan. Proletaarinen valtiokoneisto tulisi siis käytämään väkivaltaa entisiä riistäjäluokkia vastaan. Teoksessaan Lenin ei selvittänyt millainen proletaarinen valtio olisi käytännössä.

Joitakin yleisiä periaatteita Lenin mainitsi. Vakinainen virkamiehistö häviäisi. Virkamiehet voitaisiin poikkeuksetta valita ja erottaa koska hyvänsä. Palkan tuli olla samalla tasolla kuin työläistenkin. Virkamiesten tehtäviä hoitaisivat kaikki vuoronperään. Aseistetut työläiset eikä suinkaan virkakoneisto, kontrolloisivat kansalaisten kulutuksen ja työn määrää.

Käytännössä tämä ei vielä johtanut mihinkään. Bolševikkien valta alkuvuodesta 1918 ei suinkaan ollut vielä vakiintunut, pikemminkin se oli uhattuna ja puolueessakin oli vakavia ristiriitoja. Vallan keskitys ei siten ollut vielä mahdollista.

Yhtenä ratkaisuna Lenin piti luokkataistelua. Luokkaviholliseen kohdistettu painostus kuten leipäkortit ja asuntojen takavarikointi, saisi Leninin mielestä liikkeelle suuren määrän köyhälistöä. Tämä toimisi myös maaseudulla, jossa köyhä enemmistö olisi nostettavissa vauraampaa vähemmistöä vastaan jo saatavilla olevan saaliin vuoksi.

Välitön, laajamittainen sosialisointi ei kuulunut tässä vaiheessa Leninin suunnitelmiin. Tarkoitus oli tyytyä "työläisvalvontaan". Jo kesällä 1918 laajamittainen kansallistaminen kuitenkin otettiin viralliseksi politiikaksi, koska keskusvalta tarvitsi tiukempaa ohjausta turvatakseen tärkeimmät tuotannonalat.

Talouden umpikuja

Keväällä 1921 sotakommunismi oli joutunut lopulliseen umpikujaan. Sodat olivat ohi, mutta hinta oli ollut kova. Talous ei yksinkertaisesti sanoen toiminut. Ongelmana oli jo vuosikymmeniä ollut epätasapainoinen tavarantuotanto siten, että yhtäältä maataloudesta kyettäisiin toimittamaan elintarvikkeita kaupunkiin ja toisaalta teollisuustuotteita maaseudulle. Rahatalouden romahdus sotakommunismin aikana vielä pahensi tilannetta.

Elintarvikehuollosta tuli tärkein ongelma kasvavan pulan ja keinottelun oloissa. Kaupasta tehtiin valtion monopoli, mutta talonpojat eivät juuri halunneet myydä valtion maksamilla hinnoilla. Siksi turvauduttiin pakko-ottoihin, jolloin elintarvikeosastot takavarikoivat talonpojilta kaiken sen viljan, jota näiden ei katsottu tarvitsevan omaa käyttöönsä. Menettely johti siihen, että talonpojilla ei ollut intressiä tuottaa yli oman tarpeen ja osa pelloista jäi kylvämättä. Lopulta oli muodostettava erityisiä kylvökomiteoita kylvöjen turvaamiseksi.

Välejä talonpoikaistoon ei voitu katkaistakaan, koska nämä muodostivat väestön valtaosan. Köyhimmät talonpojat muodostivat köyhälistökomiteoita, joiden apua käytettiin myös viljan takavarikoinnissa. Komiteat myös jakoivat varakkaampien talonpoikien tiloja, mikä kuitenkin johti keskimääräisen pinta-alan huomattavaan laskuun. Bolševikkien tunnus "ryöstetyn ryöstäminen" ei siten vaurastuttanut kansaa sen paremmin maalla kuin kaupungeissakaan.

Vakava ongelma oli tuotannon lasku, mikä maaseudulla johtui haluttomuudesta tuottaa ylijäämää korvauksetta. Sekä tilakoon että kylvömäärien pieneneminen merkitsivät maatalouspolitiikan epäonnistumista. Yritykset perustaa osuustoiminta- ja valtiontiloja olivat tässä vaiheessa jokseenkin merkityksettömia. Elintarvikekaupan valvontakin oli ratkaisematon ongelma. On laskettu vuosien 1918 - 1919 kaupunkien viljankulutuksesta 60 % tapahtuneen laittomia kanavia pitkin siitäkin huolimatta, että keinottelijoita uhkasi kuolemanrangaistus.

Bolševikkivallan perustana pidettiin proletariaatin diktatuuria, jossa teollisuustyöväestöllä piti olla johtava asema. Kansalaissodan kaudella teollisuustyöläisten määrä kuitenkin oli pudonnut alle puoleen sotaa edeltävästä ajasta. Teollisuuden tuotantokin oli v. 1920 vain 14 % vuoden 1913 tuotannosta. Suurteollisuus oli romahtanut täysi. Tämä heijastui vakavin seurauksin koko yhteiskuntaan. Kuljetukset kärsivät pahoin. Huomattava osa vetureista oli epäkunnossa ja laajan maan elintärkeiden liikenneyhteyksien katkeaminen uhkasi syöstä maan yhä syvemmälle polttoaine- ja elintarvikepulaan. Jopa suolasta oli suuri pula.

Sotakommunismin nimellä tunnetun talouspolitiikan rappion aiheuttama inhimillinen kärsimys oli hirvittävä. Venäjä menetti I maailmansodassa kaatuneina hieman yli puolitoista miljoonaa henkeä. Kansalaissota menetykset olivat yli kaksi miljoonaa. Nälkä, terrori ja taudit aiheuttivat jopa yli kymmen miljoonan ihmisen kuoleman. Siten Venäjän kansalaissota oli siihen mennessä yksi suurimpia ihmisen itselleen aiheuttamista katastrofeista.

Uusi talouspolitiikka - NEP

Talonpoikien lisäksi myös työläiset asettuivat avoimeen vastarintaan. Syntyi aseellisia kapinoita. "Vallankumouksen kukaksi" nimitetyt matruusit nousivat kapinaa Krondstadtissa tunnuslauseenaan "neuvostot ilman kommunisteja". Ensimmäinen yritys kapinan kukistamiseksi tehtiin 8.3.1921, mutta se epäonnistui. Uusi yritys tehtiin 17.3.1921, mikä onnistuikin. Noin 8 000 kapinallista pakeni jään yli Terijoelle Suomeen.

Sotakommunismin periaatteet hylättiin. Elintarvikkeiden pakko-otosta luovuttiin ja tilalle tuli elintarvikevero ja talonpojat saivat vapaasti myydä ylijäämänsä. Myös vähittäiskauppa vapautettiin ja hieman myöhemmin myös tuotantolaitoksia alettiin luovuttaa yksityisille.

Puoluekokouksen v. 1921 aloittama Novaja ekonomitšeskaja politika (NEP) johti maailmansotaa edeltäneelle tuotantotasolle vuoden 1928 paikkeilla. NEPin alkuvaiheessa Volgan varrella syntynyt nälänhätä vaati miljoonia uhreja. Nälänhädän lievittämiseen osallistui mm. amerikkalainen apuorganisaatio American Relief Association (ARA). Neuvostojen maasta oli tullut keräyskohde kansainväliselle katastrofiavulle.

NEPiin siirtyminen käsitettiin myös sosialistisista periaatteista perääntymiseksi. NEP muistutti suuresti menševikkien ja sosialistivallankumouksellisten - siis kilpailevien puolueiden - ohjelmaa. Tämä tekee ymmärrettäväksi kilpailevien puolueiden toiminnan lopettamisen, mikä tapahtui keväällä 1921. Sosialistivallankumouksellisia vastaan jopa lavastettiin suuri oikeudenkäynti v. 1922. Heitä syytettiin monista rikoksista aina nälänhädän aiheuttamista myöden. Oikeudenkäynnin antamia kuolemantuomioita ei kuitenkaan pantu toimeen. Myöhemmissä näytösoikeudenkäynneissä ei käynyt yhtä onnellisesti.

Taistelu vallasta

Leninin viimeisten vuosien aikana taustalla käytiin valtataistelua, josta Lenin vammautuneenakin oli tietoinen. Lenin itse arvioi Trotskin kyvykkäimmäksi neuvostojohtajaksi itsensä jälkeen vaikkakin suhtautui varauksella Trotskin taipumukseen viehättyä "puhtaasti asioiden hallinnollisesta puolesta". Stalinia Lenin piti liian oppimattoman ja karkeana ja vaati Stalinin poistamista puolueen pääsihteerin paikalta.

Leninin näkemyksen mukaan sosialismi voisi säilyä Neuvostoliitossa vain, jos myös kehittyneissä länsimaissa tapahtuisi vallankumous. Trotskin näkemys vallankumouksesta jatkuvana prossesina oli siis pohjimmiltaan sama kuin Leninillä. Stalin puolestaan korosti tarvetta vakiinnuttaa sosialismi ensin Neuvostoliitossa ja samalla edistää prosessia muualla. Itse asiassa Trotskilla ja Stalinilla ei ollut niinkään näkemys kuin painotuseroja. Trotski ei aliarvioinut tarvetta vankalle sosialismin perustalle kotimaassa, eikä Stalin toisaalta kiistänyt vallankumouksen tarvetta muualla. Kysymyksessä oli toimenpiteiden ajoitus.

Stalin tulkitsi Trotskin toiminnan ideologisesti vasemmisto-opportunismiksi ja jatkuvan vallankumouksen ajatuksen antautumislinjaksi. Stalin syytti Trotskia sodanlietsojaksi ja sabotööriksi saaden toiminnalleen tukea Grigori Zinovjeviltä ja Lev Kamenevilta. Trotski syrjäytettiin tehtävistään v. 1925 ja puolueesta 1927. Trotski tapasi matkansa pään Mexico Cityssä v. 1940, kun Stalinin agentti Mercader surmasi hänet jäähakulla.

Stalin nousi nyt liittolaistensakin silmissä liian mahtavaksi ja kääntyivät häntä vastaan. Stalin etsi tukea puolueen oikeistosiivestä, jota johti Nikolai Buharin, entinen vasemmistokommunisti. Kamenjev ja Zinovjev katsoivat vuosina 1925 - 1926 olosuhteiden olevan oikeat, jotta NEP voitaisiin hylätä ja Neuvostoliitto voisi kollektivisoida maatilansa ja alkaa teollistaa taloutta suuressa mitassa. Stalin torjui heidät "sabotööreinä". Zinovjev erotettiin puolueesta ja Kamenev keskuskomiteasta. Vasemmisto oli näin syrjäytetty. Tällä kertaa opposition edustajat eivät joutuneet vainotuiksi.

Vuonna 1928 oli "oikeiston" vuoro. Nyt syrjäytettiin Nikolai Buharin. Hän kuitenkin palasi 1930-luvulla merkittävään asemaan mm. Izvestijan päätoimittajana. Lopullisen kohtalonsa hän tapasi 1938, jolloin hänet tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin syytettynä osallisuudesta laajaan "trotskilaisten ja oikeistolaisten salaliittoon".

NEP kriisissä

NEP-kaudella Neuvostoliitto ei vielä ollut sen paremmin yhteiskunta- kuin talousjärjestelmältäänkään sosialistinen valtio. NEP salli huomattavassa määrin markkinatalouden ja toimi ensimmäisinä vuosinaan varsin hyvin. 20-luvun puoliväliin saakka oli kyse lähinnä sodanaikaisten menetysten korvaamisesta, joka voitiin tehdä pienillä pääomapanostuksilla. Jotta päästäisiin eteenpäin, tarvittiin jo suuria sijoituksia teollisuuteen ja oli myös perustettava sekä kaivos- että raskasta teollisuutta. Valtio omisti suurteollisuuden, jota kuitenkin oli vähän. Taloutta pyrittiin suunnittelemaan, mutta riippuvuus markkinavoimista sai aikaan suunnittelun epäonnistumisen. Väestöstä 77 % sai elantonsa maataloudesta v. 1927. Sotakommunismin aikana tapahtuneiden uudelleenjakojen vuoksi tilat olivat pienempiä kuin koskaan.

Kulakkeja eli varakkaampia talonpoikia oli n. 750 000 taloutta. Kun perheen keskikoko oli 7 henkeä, oli kulakkeja siten viiden miljoonan verran. Kulakit omistivat pari kolme lehmää ja kymmenisen hehtaaria maata. Suomalaisen mittapuun mukaan he olivat pientilallisia. Sikäli kuin kulakit käyttivät vierasta työvoimaa, heidät leimattiin riistäjiksi. Vielä NEP-kauden lopulla 90 % talouksista kuului mir-järjestelmään ja sarkajakokin vallitsi edelleen. Mirin asioista päättävien kyläkokousten vaikutusvallan maaseudulla on arvioitu olleen huomattavasti suuremman kuin neuvostovallan elinten.

Vuoden 1927 lopulla maatalouskysymys kärjistyi. Talonpojat eivät halunneet myydä ylijäämäviljaansa valtiolle, vaan pitivät sen itsellään tai käyttivät rehuksi. Taustalla oli yhtäältä se, että teollisuus ei kyennyt tarjoamaan tarpeeksi ostettavaa ja toisaalta talonpojat tulivat nyt paremmin toimeen ja voivat siten odotella parempia aikoja. Tästä seurasi, että suurkaupungeissa nähtiin suoranaista nälkää viljanpuutten vuoksi. Tilanne alkoi olla kestämätön

Itsekin viljahankintoihin Uralilla osallistunut Stalin ilmoitti löytäneensä ratkaisun Kulakit oli köyhien ja keskivarakkaiden talonpoikien avulla pakotettava luovuttamaan ylijäämäviljansa. Seurasi "sosialismin laajan rintaman hyökkäys". Aseina olivat maatalouden täyskollektivisointi ja suurimittainen teollistaminen sekä muutokset kaikilla yhteiskunnan ja politiikan aloilla.

Stalinistinen vallankumous

Viisivuotissuunnitelmat

Maatalouden kollektivisointi

Maatalouden kollektivisointi kuului yhtenä osana ensimmäiseen viisivuotissuunnitelmaan. Täyskollektivointi aloitettiin nopeasti syksyllä 1929. Tavoitteena oli maatalouden tuottavuuden parantaminen ja modernisointi sekä porvarilliseksi luonnehditun pienomistuksen eliminointi. Stalin selitti keskivarakkaiden alkaneen joukkomittaisesti liittyä kolhooseihin. Hän myös selitti kyseessä olevan "vallankumouksen ylhäältä", joskin joukot sitä hänen väitteensä mukaan kannattivat.

Kollektiivitalouksia (kolhooseja) oli kolmenlaisia: maanmuokkausosuuskunta (TOZ), jossa yhteisomistuksessa olivat vain tuotantovälineet, arttelissa tuotanto oli järjestetty kollektiiviseksi ja kommuunissa käytännöllisesti kaikki omaisuus ja jakelukin olivat kollektiivisia. Kommuunia pidettiin korkeimpana muotona. Ideaan kuului myös tasapalkkaus. Kulakkeja ei kolhooseihin hyväksytty. Heidän omaisuutensa saivat kollektiiveihin liittyneet itselleen.

Suurin osa kulakeista karkotettiin kotiseudultaan perheineen. Usein heidät sijoitettiin leireille tekemään metsä- tai kaivostöitä. Kulakeita ja muita kollektivisoinnin vastustajia menehtyi joukkoittain leirien ankarissa olosuhteissa. Näin kulakit luokkana "likvidoitiin" tehokkaasti.

Kollektivisointi eteni hyvin nopeasti. Kun lokakuussa 1929 kolhooseihin kuului 1,9 miljoonaa talonpoikaa, niin maaliskuussa 1930 heitä oli jo 14,2 miljoonaa, mikä oli 55 % talonpojista. Peritaatteessa liitymisen piti olla vapaaehtoista, mutta käytäntö oli toista. Radikaali kommuunijärjestelmä oli kauhistus talonpojille. He kiirehtivät teurastamaan karjaansa ennen liittymistä kolhoosiin. Seurauksena oli nopea karjan määrän väheneminen ja kevätkylvötkin olivat vaarassa.

Maaliskuun alussa 1930 Stalin reagoi vakavaan tilanteeseen kirjoituksellaan "Menestys panee pään pyörälle". Kirjoitus julkaistiin Pravdassa 2.3.1930. Kirjoituksessa tuomittiin tapahtuneet liioittelut, selittäen tarkoituksenmukaisimman kolhoosin muodon olevan artteli, jolloin jäsenille jätettiin henkilökohtaistakin omaisuutta, johon kuului mm. yksityispalsta ja yksi lehmä. Poliittista muutosta seurasi perustettujen kolhoosien purkautuminen huomattavassa määrin. Kollektivisointi lähti kuitenkin nopeasti uudelleen nousuun ja vuonna 1935 kollektiivien piiriin kuuluvien tilojen määrä oli 83 %, mikä oli 94 % viljelyalasta.

Talonpojille kollektivisointi merkitsi taloudellista taantumista. Sadotkaan eivät nousseet. Useilla seuduilla vallitsi suoranainen nälänhätä erityisesti v. 1933. Toisaalta neuvostovalta oli nyt riippumaton talonpoikien myyntipäätöksista. Mir-järjestelmä lakkautettiin ja tuotantovälineet keskitettiin kone- ja traktoriasemille, joiden yhteydessä toimi vuodesta 1933 myös valtiollisen poliisin (OGPU myöhemmnin NKDV) edustus. Itsenäistä talonpoikaa poliittisena tekijänä ei enää ollut.

Teollistaminen

Toisen vallankumouksen yksi puoli oli maatalouden kollektivisointi. Toista puolta edusti nopea ja suunnitelmallinen teollistaminen. Sitä kollektivisoinninkin oli tarkoitus palvella. Suunnitelmallinen teollistaminen merkitsi samalla markkinamekanismista irtautumista. Suunnitelman toteuttaminen aloitettiin lokakuussa 1928. Aluksi kasvuvauhti jopa ylitti odotukset, joulukuussa 1929 suunnitelma päätettiin toteuttaa neljässä vuodessa ja 1930 tavoitteita vielä korotettiin.

Entä tulokset? Kivihiilen tuotanto oli v. 1927 29 - 35 milj. tonnia. Tavoitteena oli alkuaan 68 - 75 milj. tonnia ja korjattu tavoite 95 - 105 milj. tonnia. Todellisuusessa päästiin 65 milj. tonniin. Päästiin siis lähelle alkuperäisen tavoitteen alarajaa. Terästä tuotettiin v. 1927/28 4 milj. tonnia. Tavoitteena nostaa tuotanto 8,2 - 10,4 milj. tonniin, korjatussa tavoitteessa 17 milj. tonniin. Todellisuudessa päästiin 5,9 milj. tonniin. Alkuperäisten suunnitelmien tavoitteet katsottiin useimmilla avainaloilla saavutetunkin. Luvut on ilmoitettu ruplina ja tarkempi tarkastelu osoittaa ruplamääräisten lukujen olleen yliarvostettuja.

Kuluttajalle ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Reaalipalkat laskivat, raju rakennemuutos tuotti monenlaisia ongelmia, mm. asuntopulan kärjistymisen. Maatalouden tuotanto ei kasvanut ja jakelu vaikeutui yksityiskauppojen lopettamisen myötä. Elintarkikkeiden säännöstely aloitettiin v. 1928 ja jatkui aina vuoteen 1935.

Toisessa viisivuotissuunnitelmassa v. 1933 - 1937 painotettiin enemmän teollisuustuotantoa. Alussa kasvu hidastui, mutta tuloksiakin alkoi syntyä. Ruplamääräisesti laskettu kansantulo kaksinkertaisui, teräksen tuotanto nousi 17,7 milj. tonniin. Myös kulutustavaroiden tuotannossa tapahtui olleellinen lisäys. Elintaso alkoi nousta, joskin vuoden 1937 reaalipalkat olivat vielä alhaisemmat kuin v. 1928.

Sotavarustelu alkoi toisen viisvuotissuunnitelman lopulla muodostaa suurenevan osan budjetista. Kun niiden osuus v. 1933 eli viisivuotissuunnitelman alussa oli 3,4 %, niin v. 1937 osuus oli jo 16,5 %.

Leimallista oli kurinalaisuuden korostamaminen. Vuodesta 1931 alkaen määrättiin työkurin rikkomisesta vankeusrangaistuksia, johtajilla oli suuret rankaisuvaltuudet. Liikkuvuutta ohjattiin vuodesta 1931 työkirjojen käytöllä ja vuotta myöhemmin otettiin käyttöön kotimaanpassi. Talonpoikaistoille passia ei annettu. He saattoivat siirtyä kaupunkiin ainoastaan kolhoosien ja teollisuuslaitosten johtajien välisellä sopimuksella. Viljan kätkemisestä säädettiin kuolemantuomio.

Ulkopolitiikka toiseen maailmansotaan saakka

Länsivalloille lokakuun vallankumous merkitsi Venäjän tuen menetystä taistelussa Saksaa vastaan. Lisäksi bolševikkihallitus kieltäytyi tunnustamasta tšaarinhallituksen ulkomaisia velkoja. Kansalaissodan jälkeen pyrittiin luomaan uudelleen suhteet länteen. Vuoteen 1922 mennnessä vain Suomi ja Baltian maat olivat tunnustaneet neuvostohallituksen. Vasta vuonna 1924 Neuvostoliiton tunnustivat Iso-Britannia, Ranska, Italia, Kiina ja Ruotsi.

Saksan kanssa meni paremmin. Vuonna 1922 Genovan koferenssin sivutuotteena syntyi Neuvostoliiton ja Saksan välinen Rapallon sopimus, jossa maat sopivat molemminpuolisesta taloudellisesta ja poliittisesta yhteistyöstä. Euroopan "pahat pojat" olivat löytäneeet toisensa. Maat olivat entisiä suurvaltoja, voimattomia taloudellisesti ja sotilaallisesti ja saivat näin tuke toisiltaan aikana, jolloin kukaan muu ei ollut halukas antamaan tukea. Sopimus, joka ulottui myös sotilaalliselle alalle, oli yksi perustekijä maailmanpolitiikassa Hitlerin valtaan tuloon saakka, jossakin määrin jopa sen yli.

Ulkomaisiin suhteisiin vaikutti voimakkaasti Kommunistinen Internationaali (Komintern), joka perustettiin v. 1919. Se toimi kaikkien maiden kommunistien yhdyssiteenä pääpaikkanaan Moskova. Liittyessään Kominterniin puolue sitoutui noudattamaan Kominternin määräyksiä toimien samalla sen osastona omassa maassaan. Vuonna 1943 Stalin lakkautti järjestön.

Kominternin suhde työväenpuolueisiin, jotka eivät ollet hyväksyneet kommunistista ohjelmaa, oli agressiivinen. Kominternin kolmas kongessi v. 1921 pehmensi linjaa taktisista syistä. Nyt hyväksyttiin "alhaalta" toteutettu yhteisrintama muiden työläisten kanssa. Ei-kommunistiset joukot siis voitiin hyväksyä yhteistyökumppaneiksi, mutta ei heidän johtajiaan. Tämä piti loitolla paitsi porvarilliset tahot myös sosialistit.

Lännessä ensimmäiselle viisivuotiskaudelle ajoittuva ajanjakso oli varsin rauhallista. V. 1928 solmittiin sodan kieltävä sopimus ja Ranska esitti Paneurooppa -suunnitelmansa, jonka mukaan Euroopan valtioita pyrittiin lähentämään toisiinsa yleisen rauhan nimissä.

Stalin tulkitsi asian päin vastoin. Hänelle pyrkimys rauhaan, pasifismi, oli Imperialismin keskeisin välinen valmisteltaessa sotaa. Pasifismin tärkeimpiä edustajia Stalinille olivat sosiaalidemokraatit eli "sosiaalifasistit". Päähyökkäys oli suunnattava näitä vastaan. Ulkomaiden kommunististen puolueiden tehtäväksi annettiin "sosiaalifasistien" tuhoaminen maassaan.

Saksan osalta sattui vakava työtapaturma. Fasismin katsottiin olevan toissijainen ongelma ja kieltäydyttiin yhteistoiminnasta sosiaalidemokraattien kanssa fasismia vastaan. Stalin julisti fasismin olevan kapitalismin viimeinen vaihe, jota myöhemmin seuraa sosialistinen vallankaappaus. Saksan kommunistien velvollisuutena oli siten auttaa Hitlerin valtaanpääsyä. Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi 1933 tammikuussa ja kuukautta myöhemmin Saksan kommunistinen puolue julistettiin laittomaksi ja huomattava osa jäsenistöä tuhottiin.

Stalin otti oppia virheestään ja vuodesta 1934 lähtien pyrittiin luomaan lännen kanssa Hitlerin vastainen rintama. Neuvostoliitto myös liittyi Kansainliittoon v. 1934 ja vuotta myöhemmin allekirjoitettiin Ranskan ja Tšekkoslovakian kanssa puolustussopimus. Kollektiivinen turvallisuus oli Neuvostoliiton etujen mukaista ja ilmeisesti Stalin oli sitoutunut sopimukseen länttä paremmin. Ranska ei ratifioinut sopimusta ja Englantikin suhtautui epäillen Neuvostoliiton liittolaisuuteen. Neuvostoliitto pyrki kollektiivisiin turvallisuusopimuksiin, joiden puitteissa suurvallat takaisivat pikkuvaltojen turvallisuuden. Takuu olisi merkinnyt mahdollisuutta viedä taattavien valtioiden alueelle joukkoja, mikä herätti pelkoja pikkuvaltioissa, mm. Suomessa.

Neuvostoliiton ulkopolitiikan täyskäännös näkyi myös Kominternissa, joka kongressissaan v. 1935 omaksui ajatuksen "kansanrintamasta". Tavoitteena oli koota yhteen fasisminvastaiset voimat. Mukaan kelpasivat myös sosiaalidemokraatit, jotka aiemmin oli leimattu "sosiaalifasisteiksi".

Neuvostoliitossa seurattiin huolestuneena 1930-luvun loppupuolen kehitystä. Saksa, Italia ja Japani olivat horjuttamassa "kollektiivisen turvallisuuden" pohjaa. Kohtaamatta vastarintaa Saksa miehitti Reininmaan v. 1936. Itävällan Saksa kaappasi keväällä 1938. Saman vuoden syksyllä länsi hylkäsi Tšekkoslovakian ns. sudeettikriisin yhteydessä, mikä sai Neuvostoliiton epäilemään "kollektiivisen turvallisuuden" tarkoituksenmukaisuutta.

Puhdistukset

Neuvostoliitto oli selkeästi diktatuurivaltio. Maa turvautui useassa vaiheessa terroriin vastustajikseen katsomiaan ryhmiä vastaan. Yksi vaihe oli kesällä 1918 julistettu "punainen terrori", joka itse asiassa jatkui koko kansalaissodan ajan. "Kulakkien likvidointi luokkana" oli seuraava vaihe terrorissa. Tämä vaihe liittyi maatalouden kollektivisointiin.

Vuosina 1937 - 38 tapahtui ns. suuri terrori. Suurin osa erikoistuomioistuinten määräämistä teloituksista, jotka suoritettiin ampumalla, tapahtuivat näinä kahtena vuotena. Mainittuina vuosina teloituksia oli lähes 700 000, mutta teloitusten kokonaismäärää ei edelleenkään luotettavasti tiedetä. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen yleinen terrorin muoto olivat väestönsiirrot. Miljoonia ihmisiä siirrettiin tietyn kansallisuuden perusteella asuinsijoiltaan. Tämä nosti kuolleisuuden suureksi.

Kommunististista puoluetta pidettiin proletariaatin valistuneena etujoukkona, jonka jäsenistö pyrittiin pitämään korkeatasoisena. Tason säilyttämiseksi pidettiin ajoittain "puoluepuhdistuksia", jossa passiiviset tai muuten epäilyttävät jäsenet poistettiin puolueen riveistä. Puoluepuhdistukseen ei sinänsä liittynyt mitään rangaistuksia.

Valtaa puolueessa käytti varsin kiistattomasti Stalin. Hänen ajamansa politiikka olikin tuottanut vaikuttavia tuloksia, joskin hintakin oli kova. Stalinin teesin mukaan luokataistelu kiihtyisi sosialismin rakentamisen edetessä. Kulakkien tuhoamisen jälkeen "riistäjäluokkia" ei ollut, joten luokkavihollinen oli etsittävä muualta. Luokkavihollisia katsottiin löytyvän jopa puolueen piiristä. Viholliset oli etsittävä ja tuhottava.

Käsitystä vihollisesta näytti tukevan Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin murha v. 1934. Stalinin on epäilty olleen vähintäänkin tietoinen murhahankkeesta, jopa antaneen käskyn siihen, mutta asiaa ei ole todistettu. Kiistatonta sen sijaan on, että Stalin käytti salamurhaa syynä 30-luvun näytösoikeudenkäynneille.

Vuosien 1936-38 terrori kohdistui myös puolueen jäseniin. Mistään tavanomaisesta puoluepuhdistuksesta ei ollut kyse, sillä lopputuloksena valtaosa puolueen vanhasta johtavasta aineksesta tuhottiin fyysisesti. Uhreja vastaan esitetyt syytökset olivat tekaistuja ja vaihtelivat kaupan sabotoinnista sotilasvakoiluun ja murhiin.

Huomiota herättäneissä "näytösoikeudenkäynneissä" syytetyt yleensä "tunnustivat" rikoksensa. Rangaistuksena oli kuolema. Näin tuhottiin Zinovjev ja Kamenjev v. 1936, Pjatakov ja Karl Radek v. 1938 sekä Buharin ja Rykov v. 1939. Pahimpana terrorivuotena 1937 puhdistettiin myös sotilasjohto, ja puhdasta tuli. Neuvostoliiton marsalkoista tuhottiin kolme viidestä, kaikki 8 amiraalia, 67 armeijakunnan komentajasta 60. Samoin 199:stä divisioonan komentajasta tuhottiin 136 sekä 397:stä prikaatinkomentajasta 221. Puhdistus näkyikin päällystön pätevyystason laskuna.

Vankileireillä joutuneita oli miljoonia. Tiedot leireillä menehtyneiden "suuren terrorin" uhreista vaihtelevat. Pienimmät luvut liikkuvat miljoonan vaiheilla ja suurimmat luvut, koskien koko Stalinin kautta, arvioivat luvuksi yli 30 miljoonaa.

Lähteet: Kirkinen ym. Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Nicholas Riasanovsky: A History of Russia.
Peter Neville. Matkaopas historiaan. Venäjä