Lyhyt Venäjän historia

Neuvostoliitto ja toinen maailmansota

Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa maailmansotien välisenä aikana voi luonnehtia puolustavaksi. Tavoitteena oli yhtäältä pysyä hengissä ja toisaalta ulkopolitiikan keinoin estää kapitalististen valtioiden liittoutuminen. Neuvostoliiton ja Saksan suhteet muodostuivat hyviksi jo 20-luvun alussa. Rapollon sopimus v. 1922 sisälsi sekä diplomaattisen tunnustuksen että kauppasopimuksen, joka palautti ennen sotaa vallinneet merkittävät kauppayhteydet. Myös sotilasteknistä yhteistyötä syntyi. Se antoi Saksan asevoimille mahdollisuuden uusien aseiden kehittämiseen ja kokeiluun Neuvostoliiton maaperällä. Lähinnä kyseessä olivat lentokoneet ja panssarit, joita Saksa ei Versailles'n rauhansopimuksen mukaan saanut käyttää.

Pian valtaannousunsa jälkeen Hitler sai vielä kauppasopimuksen uudistetuksi, mutta natsismin läpimurto aiheutti Neuvostoliiton ulkopolitiikassa tarkistuksen. Keskeinen käänne tapahtui v. 1935, jolloin Kominternin VII kongressissa hyväksyttiin idea kansanrintamasta. Tavoitteena oli koota yhteen kaikki fasisminvastaiset voimat, myös sosiaalidemokraatit, jotka aiemmin oli tuomittu "sosiaalifasisteiksi" sekä liberaali porvaristo.

Maan tarmokas toiminta fasismia vastaan kansanrintamakaudella ja myös hallituksen joukoille annettu apu Espanjan sisällissodassa saivat Neuvostoliiton monien silmissä näyttämään suorastaan demokratian tukipylväältä. Kuvaa himmensi ja aiheutti epävarmuuttaa vuosien 1936 - 38 näytösoikeudenkäynnit.

30-luvun lopulla Moskovassa kuitenkin kasvoi epäilys "kollektiivisen turvallisuuden" tarkoituksenmukaisuudesta. Toisaalta Neuvostoliittoonkaan ei luotettu. Stalinin epäluottamus alkoi kasvaa jo vuoden 1939 alussa ja kulminoitui 23.8.1939 Saksan kanssa solmittuun hyökkäämättömyyssopimukseen. Sopimus takasi Stalinillle hengähdystauon, mutta oli käytännössä myös lähtölaukaus toiselle maailmansodalle, Hitler hyökkäsi Puolaan 1.9.1939.

Sodan alku

Sota Neuvostoliiton ja Saksan välillä puhkesi kesäkuussa 1941 Saksan hyökätessä. Hyökkäys tapahtui kolmen armeijaryhmän voimin ja Neuvostoliiton etujoukot nujerrettiin kaikilla kolmella rintamasuunnalla. Tappiot olivat suuria sekä kaatuneina että sotavankeina. Lokakuuhun mennessä otettiin kolme miljoonaa neuvostosotavankia.

Neuvostojoukkojen virheellinen sijoitus ja yllätys olivat osaltaan syitä kesäkuun katastrofiin. Neuvostoliitto oli ottanut haltuunsa Baltian maat ja itäisen Puolan etumaastoksi tarkoituksena siirtää puolus lännemmäksi. Vanhan rajan tuntumaan oli rakennettu vahva Stalinin-linjan nimellä tunnettu puolustuslinja. Sen turvin olisi ollut hyvä mahdollisuus estää saksalaisten eteneminen, kunhan linja vain olisi kyettey pitämään. Puolustuslinjalta kuitenkin puuttui sekä tykistöä että miehistöä eikä sen edessä olleelle 170 divisioonalle annettu käskyä vetäytyä takaisin. Jokaista vetäytymist pitkitettiin, koska ajatuksena oli vastahyökkäyksellä siirtää sota Saksan maaperälle.

Neuvostostrategian ajatuksena oli myydä alueet mahdollisimman kalliisti ja menetyksistä huolimatta säilyttää alueet. Tämä sopi mainiosti Hitlerin strategiaan. Hitler noudatti von Clausewitsin periaateetta, jonka mukaan ei ollut tärkeintä vallata vihollisalueita tai strategisesti tärkeitä kohteita, vaan keskittyä vihollisvoimien tuhoamiseen. Eteen sijoitetut neuvostojoukot olivatkin helppo kohde saksalaisten eristämis- ja saarrostustaktiikkaa noudattaville panssarikiiloille. Salamasotastrategia näytti taas kerran onnistuvan.

Vähitellen neuvostojoukkojen vastarinta kuitenkin voimistui. Saarretut joukko-osastot tekivät kerta kerran jälkeen tiukkaa vastarintaa ja neuvostojoukot oppivat myös hyökkäämään saksalaisten panssarikiilojen sivustaan eristäen panssarit jalkaväestä, jolla puolestaan oli vain vähän ajoneuvoja. Siitä syystä jalkaväki jäi jälkeen hyökkäävästä etujoukosta. Myös huolto alkoi aiheuttaa ongelmia.

Ensimmäisen vakavan esteensä saksalaiset kohtasivat elokuun lopulla 1941 hyökätessään Leningradia kohti. Suomi oli seurannut Saksaa sotaan tunkeutuen pohjoisesta Karjalan kannasta etelämmäksi. Vuoden 1939 rajan saavutettuaan suomalaiset kuitenkin siirtyivät puolustusasemiin. Lännestä hyökkäävät saksalaiset kohtasivatkin kovaa vastarintaa, mikä vaati keskitettyä ponnistusta Leningradin valtaamiseksi. Sen sijaan, että olisi vallannut kaupungin raskailla katutaisteluilla, Hitler päättikin kuristaa Leningradin saartamalla. Ansaan jäi kolme miljoonaa ihmistä. Piiritys kesti 900 päivää päättuen 27.1.1944. Tuona aikana kaupungissa oli kuollut 900 000 ihmistä.

Keskirintamalla saksalaiset joutuivat elokuussa pitämään huoltotauon panssareiden huollon ja korjausten vuoksi. Syyskuussa hyökkäys taas jatkui kohti kaakkoa Ukrainan valloituksella. Kiovassa käytiin sodan suurin saarrostustaistelu, jossa saksalaiset saartoivat kokonaisen venäläisen armeijaryhmän syyskuun 17:pnä. Kaksi päivää myöhemmin kaupunki vallattiin. SS-miehet komensivat: "Komissaarit, kommunistit ja juutalaiset - askel eteenpäin!" Heiltä riisuttiin ylävartalo paljaaksi ja marssitettiin ammuttavaksi. Sotavankeja otettiin 665 000.

Taistelu Moskovasta

Suurhyökkäys Moskovaan alkoi lokakuun 2. päivänä 1941. Pääkaupungista taisteli 3 miljoonaa sotilasta. Saksalaiset saavuttivatkin monia voittoja. Tulaa lähestyessään saksalaiset kohtasivat ensimmäisen neuvostoprikaatin, joka käytti uusia T-34 panssarivaunuja. Kyseessä oli kevyt panssarivaunu, joka oli saksalaisia panssareita liikuuvampi ja omasi suuremman tulivoiman. Saksalaiset olivat lukumääräisesti ylivoimaisia, eikä neuvostoprikaati selvinnyt hengissä tästä taistelusta. Saksalaisia kuitenkin järkytti omat tappiot ja ehkä vielä enemmän teknisesti ylivoimaisen vihollisen kohtaaminen.

Lokakuun lopulla kelirikko hidasti saksalaisten vauhdin matelemiseksi. Joulukuun 7. päivänä pakkanen kiristyi 40 asteeseen. Pakkanen kohmetti aseet ja koneet, saksalaisilla toimivat vain käsikranaatit ja liekinheittimet. Viimeinen vaihe alkoi 16.11. 28:na marraskuuta saksalaiset saapuivat Krasnaja Poljanaan, hieman yli 20 km päähän Moskovasta. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat kyliä ja jopa yksittäisiä mökkejä, jotta saksalaiset eivät pääsisi niihin suojaan. 1.12.1941 Saksan 4. armeija teki Smolenskin tietä viimeisen hyökkäyksensä Moskovaa kohti lyöden puna-armeijan puolustukseen kolmen kilometrin syvyisen kiilan. Marsalkka Žukov siirsi kaikki irrotettavat reservit murtumakohtaan ja pysäytti saksalaiset reilun 10 kilometrin päähän Moskovasta. 5.12.1941 Neuvostoliitto aloitti vastahyökkäyksen ja kolme päivää myöhemmin Japani hyökkäsi Pearl Harboriin. Puolivälissä maaliskuuta 1941 rintamalinja seisahtui 65 kilometrin päähän Moskovasta länteen.

Stalingrad

Taistelu Stalingradista kesti lähes puolivuotta alkaen 5. elokuuta 1942 saksalaisten hyökkäyksellä kaupungin pohjoispuolelta ja päättyen 2. helmikuuta 1943 kenraali Pauluksen 5. armeijan antautumiseen. Syyskuun puolivälistä marraskuun puoleenväliin kaupunkia vallattiin katu kadulta ja talo talolta. Stalingrad oli strategisesti tärkeä, sieltä saksalaiset olisivat kyenneet valvoman Volgan liikennettä. Lisäksi Volgan vastarannalla kulki viimeinen Kaukasuksen ja Moskovan sekä keski-Venäjän yhdistävä rautatie. Se katkaisemalla voitaisiin pysäyttää öljykuljetukset Kaukasiasta, vaikka itse Kaukasiaa ei kyettäisikään valloittamaan. Tämä puna-armeijan oli estettävä.

Puna-armeijalla olikin Stalingradissa hyvät puolustusasemat. Talot olivat enimmäkseen kivi- tai betonirakenteisia, jotka yhdessä kumpuilevan maaston kanssa tarjosivat asialliset puolustautumisedellytykset. Tykistö oli mahdollista sijoittaa turvattuihin asemiin Volgan itärannalle ja rautatie tarjosi helpon huoltoreitin. Taktiikkaan kuului varustaa kaupungin puolustajat välttämättömillä tarvikkeilla ja antaa niille riittävästi vahvistuksia sekä

Käänne tapahtui 19.11.1942. Neuvostopanssarit hyökkäsivät sekä pohjoisesta että etelästä saartaen kolmessa päivässä saksalaiset. Neuvostoliittolaisten saartorengasti yritettiin murtaa ulkopain siinä onnistumatta. Uudenvuoden aikaan saarretun armeijan pelasumisesta ei enää ollut toivoa ja 6. armeija antautui 2. helmikuuta 1943.

Kursk

Vielä Stalingradin tappion jälkeenkään Hitler ei luopunut ajatuksesta valloittaa Neuvostoliitto. Hyökkäyskohteeksi valittiin Kurskin lähellä sijaitseva alue. Siellä Neuvostoliiton rintama kulki eteen työntyneenä kaarena, mikä mahdollista hyökkäyksen kahdelta taholta. Neuvostoliittokin keskitti joukkonsa tälle puolustuskaistalle rakentaen juoksuhaudoista ja konekivääripesäkkeistä koostuneen syvän puolustusvyöhykkeen.

Saksalaiset käyttivät kaikki voimavaransa 3.7.1943 alkaneeseen hyökkäykseen. Saksalaiset juuttuivat muutaman päivän kuluttua aloilleeen neuvostoliittolaisten puolustuksen vuoksi. Tällöin ilmeni, että Neuvostoliitolla oli vastaiskuu kykenevä levännyt panssariarmeija rintaman takana. Kurskin taistelusta muodostui paitsi sodan myös historian suurin panssaritaistelu. Osapuolet lähettivät taisteluun yhteensä 6 000 panssarivaunua, joista 2/3 oli neuvostoliittolaisia. Hitlerin perääntymiskäsky tuli 13. heinäkuuta 1943. Kurskin voiton jälkeen itärintaman sota oli ratkaistu, aloite siirtyi Neuvostoliitolle. Pienemmillä rintamakaistoilla Saksa kykeni vielä tämänkin jälkeen hyökkäyksiin, mutta kokonaisuuten rintaman liikesuunta oli enää vain länteen.

Lopullinen voitto

Kurskin jälkeen myös saksalaisten etelärintama murrettiin. Neuvostopartisaanit aiheuttivat saksalaisille ongelmia rintaman takana sitoen 10 % saksalaisten taistelujoukoista. Casablancan konferenssissa tammikuussa 1943 Churcill ja Roosevelt sopivat Saksalle ja sen liittolaisille esitettävästä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Stalin ei ollut konferenssissa läsnä, mutta hyväksyi vaatimuksen, joskin epäili sen pitkittävän sotaa.

Neuvostoliiton tavoitteena ollutta toisen rintaman pikaista pystyttämistä ei tapahtunut välittömästi Casablancan jälkeen. Stalin vihjailikin ajoittain erillisrauhan mahdollisuudesta Saksan kanssa osoittaakseen tyytymättömyyttään ja taivuttaakseen länsiliittoutuneita. Yhteistyöedellyksiä parantaakseen Stalin lakkautti Kominternin toukokuussa 1943. Komintern oli sodan aikan viettänyt hiljaiseloa ja nyt organisaatio katsottiin aikansa eläneeksi.

Liittoutuneiden yhteistyön tavoitteita ja sodanjälkeisen maailman suuntaviivoja määriteltiin kolmen suurvallan ulkoministerikonferenssissa Moskovassa lokakuussa 1943. Konferenssissa hyväksyttiin ns. neljän vallan julistus. Siinä uudistettiin vakuutus jatkaa taistelua vihollisen ehdottomaan antautumiseen saakka. Vakuutukseen sisältyi myös ajatus perustaa yleinen kansainvälinen järjestö maailmanrauhan ylläpitämeksi.

Churcill, Roosevelt ja Stalin tapasivat henkilökohtaisesti Teheranissa marras-joulukuussa 1943. Sopimus tapaamisesta oli tehty Moskovan konferenssissa. Teheranissa hahmotettiin sodan jälkeen perustettavaa maailmanjärjestöä. Myös Neuvostoliitolle tärkeä toisen rintaman kysymyksen periaatteellinen kysymys ratkesi lopullisesti länsivaltojen ilmoittaessa aikeestaan nousta maihin Ranskaan toukokuussa 1944.

Itärintamaa hallitsivat v. 1994 ns. suuret iskut. Ensimmäisessä iskussa tammikuun puolivälissä 1944 vapautettiin Leningrad lopullisesti saarrosta ja saksalaiset työnnettiin Narva-joen taakse. Seuraavaksi vallattiin suurin osa Ukrainaa keväällä 1943 ja sitä seurasi Krimin puhdistaminen. Sitten olikin vuorossa Suomi kesäkuussa 1944. Neuvostoliitto valtasi Viipurin ja karkotti suomalaisten joukot Itä-Karjalasta. Suomen onnistui kuitenkin vakiinnuttaa linjansa ja solmi aselevon 4.9.1944. Välirauha Suomen kanssa solmittiin 19.9.1944 Moskovassa. Suomelta ei siten lopulta edellytetty antautumista.

Saatuaan saksalaiset pois maaperältään puna-armeija vyöryi Itä-Euroopan rajojen yli. Puola vapautettiin, Helmikuussa v. 1945 vallattiin Budabest ja kuun puolivälissä Wien. Oderille Puna-armeija keskitti kolme armeijaryhmää komentajinaan Žukov, Konstantin Rokossovski ja Ivan Konjev. Operaatio alkoi 16.4.1945. Neuvostojoukot kohtasivat amerikkalaiset Elbellä Torgaussa 25.4.1945. Berliinissä saksalaiset tekivät epätoivoista vastarintaa ja Berliinin kukistaminen maksoi miljoona miestä. Berliinissä taistelut päättyivät 2.5.1945. Sotamarsalla Keitel allekirjoitti antautumisasiakirjan 9.5.1945 ja lopullisesti tuli lakkasi 10.5.1945.

Neuvostoliiton voitosta maksama hinta oli suunnaton. Seitsemän miljoonaa venäläistä oli kuollut taistelukentällä ja Euroopan puoleinen Neuvostoliitto oli tuhottu. Suureksi isänmaalliseksi sodaksi nimetyssä sodassa arvioitiin kuolleen 20 miljoonaa siviiliä.

Lähteet: Kirkinen ym. Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Peter Neville. Matkaopas historiaan. Venäjä
Brian Moynahan. Venäjän vuosisata