m. Wuorikoski

Venäjän ja USA:n historiaa

Venäjän lippu

Venšjš

Sisältö
Venäjä ennen Venäjää
Venäjän Imperiumi
Sosialismin aika
Neuvostoliitto ja
toinen maailmansota
Neuvostoliitto suurvaltana
Uusi Venšjš
Venäjä vuosilukuina

 

Motto: Onnellisuus on matka, ei päämäärä

 

 

 

venjän lippu, uusiNeuvostoliiton lippu

Lyhyt Venäjän historia

Uusi Venäjä

Ensimmäiset vuodet

Neuvostoliiton hajottua Venäjä julistautui sen seuraajavaltioksi. Siten se peri mm. pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa ja ilmoitti pitävänsä kiinni Neuvostoliiton solmimisista kansainvälisistä sopimuksista, joihin kuului myös aseidenriisuntasopimukset. Yhdysvallat ja muut länsimaat hyväksyivät alusta alkaen Venäjän Neuvostoliiton perilliseksi ja vakiintuneet suhdekäytännöt jatkuivat katkeamatta.

Venäjän ulkopolitiikassa oli vuosina 1992 - 1993 kaksi painopistealuetta. Yhtäältä suhteet entisiin neuvostotasavaltoihin ja toisaalta suhteet länsimaihin ja muuhun kansainväliseen yhteisöön. Venäjä katsoi olevansa muita IVY-maita kehittyneempi ja siksi oikeutettu toimimaan niiden puolestapuhujana ja suojelijana kansainvälisessä yhteisössä. Osa hyväksyi tämän, mutta Ukraina ja Kaukasuksen alue halusivat itsenäisemmän aseman. Venäjän ja Ukrainan väliset jännitteet onnistuttiin lievittämään vain asteittain. Ukraina suostui siirtämään alueelleen jäänet neuvostovalmisteiset ydinaseet Venäjälle hävitettäväksi. Krimin Sevastopolissa sijaitsevasta Venäjän laivastotukikohdista sen sijaan käytiin pitkät ja vaikeat neuvottelut, jotta Venäjä sai pitää tukikohtansa.

Kazahstan ja Valko-Venäjä siirsivät myös ydinaseensa Venäjälle ja julistautuivat ydinaseettomaksi alueeksi, kuten myös Ukraina. Venäjälle tuli näin keskeinen rooli IVY-alueen sotilaallisesta turvallisuudesta.

Ulkopolitiikassa vallitsi länsimainen suuntaus 1992-1993. Sitä edusti ulkoministeri Andrei Kozyrev Jeltsinin tuella. Venäjä määriteltiin totalitarismista vapautuneeksi maaksi, jonka tavoitteena oli luoda markkinatalouteen perustuva demokraattinen yhteiskunta. Tavoitteena oli Venäjän integrointi Euroopan keskeisiin taloudellisiin ja poliittisiin yhteistyörakenteisiin. Venäjä pääsi mukaan myös johtavien teollisuusmaiden järjestön (G 7) kokouksiin, mikä turvasi maalle laajan läntisen avun. Jeltsinin kritikoijien mielestä mielestä kasvava läntinen talousap teki Venäjän olevan entistä riippuvaisemmaksi Yhdysvalloista kaventaen Venäjän omaa talouspoliittista päätösvaltaa.

Alkuvaiheen jälkeen Jeltsin pyrkikin profiloitumaan selkeämmin Yhdysvaltoihin ja yleensäkin länsimaihin. Venäjän ja USA:n kahdenvälinen yhteistyö jatkui tiiviinä, mutta myös poliittisia erimielisyyksiä alkoi nousta esiin. Venäjän johdolle on aina vain vaikeampaa sopeutua siihen tosiseikkaan, että sillä ei ollut samaa sananvaltaa kuin Neuvostoliitolla oli ollut.

Venäjää ärsytti länsimaiden tuki Baltialle, eikä Venäjä jakanut myöskään länsimaiden käsitysta Jugoslavian konfliktien ratkaisutavasta. Venäjä ei hyväksynyt NATO:n voimankäyttöä Serbiaa vastaan vaikka olikin alusta lähtien mukana SFOR-operaatiossa, jonka tavoitteena oli valvoa sisällissodan aselepoa.

Sisäpoliittisesti jälkikommunistisen Venäjän alkuvuodet olivat levottomia. Presidentti Jeltsin oli elokuun 1991 vallankaappausyritysen kukistamisen myötä saanut laajan kansansuosion, mikä antoi suhteellisen hyvät lähtökohdat maan kehittämiselle. Jeltsinillä ei kuitenkaan ollut poliittista eikä taloudellista ohjelmaa siirtymäkaudelle, joten hän oli nopeasti samassa tilanteessa, josta hän oli aiemmin arvostellut Gorbatšovia. 1992 alussa tehtiin päätös radikaalista kansantalouden uudistuksesta. Sen perusteella vapautettiin hinnat, poistettiin tukiaiset ja käynnistettiin valtion omaisuuden yksityistäminen. Shokkiterapialla oli rajuja vaikutuksia; inflaatio ryöstäytyi valloillleen välittömästi, hinnat nousivat kuukaudessa 245 %, ulkomaankauppa lamaantui, palkkojen ja eläkkeiden maksaminen keskeytyi ja monista tuotteista tuli pulaa, mikä ei sinänsä ollut uusi asia. Monien tarkkailijoiden mielestä tuotantolaitosten yksityistäminen johti vain uuden finanssioligarkian syntymiseen suurten yritysten johtajien saadessa keskeisen aseman sekä taloutta että politiikkaa koskevassa päätöksenteossa.

Jeltsin nautti suurta kansansuosiota, mutta suhde parlamenttiin oli ongelmallinen. Hän oli päätynyt 1990 valitun parlamentin jatkamiseen vuoteen 1994 saakka sen sijaan että olisi järjestänyt uudet vaalit. Heti jälkikommunistisen Venäjän alusta lähtien presidentin ja parlamentin suhteet alkoivat rakoilla. Parlamentti suhtautui kriittisesti presidentin 1992 aloittamaan uudistusohjelmaan. Palkkojen ja eläkkeiden maksamisessa oli ongelmia, hinnat kohosivat ja ulkomaankaupan volyymi laski. Taloudellisten ongelmien lisäksi alkoivat myös sosiaaliset ongelma kasaantua. Työttömyys lisääntyi, perhee hajosivat, turvattomuus kasvoi ja väestön keski-ikä laski. Varsinkin miesten keski-ikä laski niin voimakkaasti, että kommunistit syyttivät Jeltsiniä kansanmurhasta.

Maaliskuussa 1993 parlamentti yritti asettaa Jeltsinin syytteeseen vallan väärinkäytöstä. Siihen presidentti vastasi kansanäänestyksellä, jossa 59 % äänestäneistä ilmaisi luottavansa presidentin politiikkaan. Kansantalouden kannalta tärkeiden uudistusten läpivieminen oli kuitenkin vaikeata parlamentin jarrutuksen vuoksi, ja ainoaksi toimivaksi ratkaisukis osoittautui parlamentin hajottaminen ja uudet vaalit.

Kun presidentti 21.9.1993 parlamentin hajotettavaksi ja uudet vaalit, nousi parlamentin enemmistö vastarintaan, aseistautuivat ja linnoittautuivat parlamenttirakennukseen kieltäytyen noudattamasta annettua poistumiskehoitusta. Presidenttin Jeltsin turvautui asevoimien apuun, mutta kansanedustajat pitivät hänen toimiaan laittomina. Varapresidentti Aleksandr Rutskoi julistautui lokakuun alussa väliaikaiseksi presidentiksi ja yritti vallata Moskovan TV-torin asevoimin. Tästä Jeltisin sai oikeutuksen määrätä asevoimat puhdistamaan parlamenttirakennuksen ja pidättämään siellä olleet henkilöt.

Parlementtivaalit joulukuussa 1993 olivat takaisku Jeltisinille. Kommunistit säilyttivät suurimman puolueen aseman, uudistusmielinen Jabloko sai 10 % äänistä ja saman verran liberaalidemokraatit Vladimir Žirinovskin johdolla. Vaalit eivät poistaneet valtataistelua presidentin ja duuman väliltä. Aina tilaisuuden tullen kansanedustajat tekivät presidentin kannalta kiusallisia päätöksiä kuten 1991 vallankaappausta ja lokakuun 1993 tapahtumien johtajien armahtaminen.

Venäjän rajojen sisäpuolella olevat kansalliset alueet saivat 1992 hyväksytyssä liittosopimuksessa suhteellisen laajan päätösvallan. Useimmat julistautuivat muodollisesti itsenäisiksi vaikkakin kyseessä oli enemmänkin ilmaus halusta saada enemmän päätösvaltaa kuin tosiasiallisesta halusta muodostaa itsenäinen valtio. Yksi kansallinen alue ei pitänyt saamaansa liikumatilaa tarpeeksi suurena, joten ainoaksi ratkaisuksu jäi valtiolline itsenäisyys. Tšetšenia otti itsenäisyysjulistuksen tosissaan marraskuussa 1993. Jeltsin ei ollut valmis hyväksymään julistusta ja seurasi tilannetta vuoden verran. Joulukuussa 1994 hän yhdessä sotilasjohdon kanssa määräsi palauttamaan järjestyksen Tšetšeniassa ja palauttamaan sen Venäjän yhteyteen. Sodasta tuli Venäjälle jokseenkin yhtä suuri arvovaltatappio poliittisesti kuin Neuvostoliitolle oli tullu Afganistanin sodasta.

contents

Kriisit jatkuvat

Venäjällä järjestettiin kahdet valtiolliset vaalit 1995-1996. Parlamenttivaalit joulukuussa 1995 ja presidentinvaalit kesäkuussa 1996. Ensimmäisen kerran Venäjän historiassa kaikki puolueet saivat vapaasti osallistua. Jeltisinille vaalit olivat kuitenkin pettymys, häneen kriittisesti suhtautuneet puoleet menestyivät erinomaisesti. Kommunistit saivat duuman paikoista yli kolmanneksen, liberaalidemokraati ylittivät 10 % rajan tälläkin kerralla, Jabloka puolestaan jäi hieman alle 10%:n Tšernomyrdinin "Kotimme Venäjä" sai vajaat 15 %:n kannatuksen, joten tulos mahdollisti hänen jatkamisensa pääministerinä.

Presidentin vaaleissa Jeltsin menestyi paremmin. Ensimmäisellä kierroksella Jeltsin sai 35 % äänistä, kommunistien johtaja Gennadi Zjuganov 32 % ja kenraali Aleksandr Lebed 15%. Lebed siirsi toisella kierroksella kannatuksens Jeltsinille, joka sai 58 % äänistä.

Kumpiaan vaali ei tuonut ratkaisu Venäjän taloudellisiin ja sosiaalisiin vaikeuksiin eikä tärkeimpien valtioelinten suhteisiin. Presidentin ja parlamentin välinen valtataistelu jatkui edelleen. Pahimmat ongelmat olivat kansantaloudessa, maata ei saatu kasvu-uralle ja yksityisten kansalaisten asema oli edelleen vaikea. Talousuudistuksen päävastuu oli pääministeri Tšernomyrdinillä, mutta hänet syrjäytettiin 1998 talouden jouduttua uuteen syöksyy. Tilalle tuli paremmat suhteet kommunisteihin omaava Jevgeni Primakov. Talouskehitykse hitaus piti kuitenkin huolen siitä, että Venäjä jäi yhä enemmän jälkeen muusta teollistuneesta maailmasta.

Ulkopolitiikalle oli vuosian 1995-1998 leimallista yhtäältä jyrkempi kritiikki länsimaita ja Yhdysvaltoja kohtaan, toisaalta kasvava riippuvuus niiltä saatavasta taloudellisesta tuesta. Yhtäältä Venäjä syytti länsimaita siitä, etteivät ne olleet riitävästi kiinnostuneita auttamaan Venäjää, toisaalta se puuttui toistuvasti länsimaiden hankkeisiin sekä Lähi-idässä että entisen Jugoslavian alueella. Kritiikissä kuitenkin varottiin menemästä niin pitkälle, että taloudelliset suhteet länteen olisivat pysyvästi katkenneet.

Venäjä vastusti myös NATO:n laajentumista. Vuonna 1994 monet NATO:n ja Venäjän välissä sijaitsevat maat kokivat turvallisuutensa siinä määrin epävarmaksi, että halusivat NATO:n jäseniksi. Aluksi NATO pyrki välttämään laajentumista ja loi rauhankummpamuusohjelman, joka mahdollisti kaikkien halukkaiden maiden turvallisuusyhteistyön NATO:n kanssa. Tämä 1994 luotu ohjelma ei kuitenkan riittänyt kaikille itäisen Keski-Euroopan maille, vaan ne pyrkivät edelleen jäseneksi. Jäsenyys toteutuikin siten, että Puolasta, Tšekin tasavaltallast ja Unkarista tuli NATO:n täysjäseniä 1999 alusta. Venäjä suostui tähän, kun sen erityisasema vahvistettiin perustamaal Venäjän ja NATO:n välinen pysyvä neuvosto toukokuussa 1997. Myös Ukrainan kanssa perusteettiin samanlainen neuvosto.

Venäjä ilmoitti myös, että se ei hyväksy NATO:n jatkolaajentumista omille rajoilleen, erityisesti entisiin neuvostotasavaltoihin ei varsinkaan Baltiaan. Yhdysvallat puolestaan ilmoitti pitävänsä NATO:n laajentumista jatkuvana prosessina eikä eikä solmittu erityissuhde antanut Venäjälle veto-oikeutta NATO:n päätöksiin.

Vuoden 1998 talousromahdus ei osoittaunut niin kohtalokkaaksi kuin oli pelätty. Kotimainen teollisuus alkoi elpyä ja pientä talouskasvuakin syntyi. Vienti alkoi elpyä ja tuonti supistui, kun rupla devalvoitiin. Öljyn maailmanmarkkinahinnan kohotessa myös valuuttatulot lisääntyivät.

Vuosituhannen viimeisenä vuotena Tšetšenian sota puhkesi uudelleen ja joulukuussa oli duuman vaalit, joita seurasi presidentti Jeltsinin ero. Vt. presidentiksi valittiin pääministeri Vladimir Putin. Uudelleen alkanutta Tšetšenian sotaa perusteltiin nyt Venäjän alueellisen koskemattomuuden puolesta käytävänä taisteluna. Presidentti Jeltisinin erottua aikaistettiin presidentinvaalien ajankohta maaliskuuhun 2000. Jeltsin sanoi eropuheessaan kuuluvansa vanhaan sukupolveen, jonka tulisi nyt luopua asemistaan ja siirtää vastuu Venäjän johtamisesta nuoremmille, jotka voisivata aloittaa uuden vuosisadan puhtaalta pöydältä.

Lähteet: Kirkinen ym. Venäjän ja Neuvostoliiton historia.
Peter Neville. Matkaopas historiaan. Venäjä
Brian Moynahan. Venäjän vuosisata.

 

Koti | USA | Venšjš | Ay-liike | Lenintekstit | Punapako |