1. tarina

Juhtimäen kylässä Ikaalisten pitäjässä on 4 taloa, joiden asuttamisesta kerrotaan näin. Oli 4 veljestä, jotka tulivat aina Iittisten pitäjästä tänne asuntopaikkaa etsimään. Kun tulivat sille paikalle, jossa nuo talot nyt ovat, sanoi yksi veljeksistä: ”Tohon minä meinaan nisuja kylvää”, josta hänen taloansa ruvettiin Nisulaksi sanomaan. Toiselle kohtaa tultua arveli toinen veli:” Tossa minä luulen kestäväni”. Siitä hänen taloansa kutsuttiin Kestiläksi. Edemmäksi mentäessä sanoi kolmas veli: ”Tohon minä itteni liitän” ja siitä talosta tuli Liitiä. Vielä tuonnempana tuumaili neljäs veljeksistä: ”Tossa minä toivon eläväni” ja hänen talostansa tuli Toivonen.

2. tarina

Iivari Sepän kertomana tarina kuului seuraavasti:

Kurusta päin olivat ensimmäiset ihmiset tulleet Juhtimäkeen. Niitä oli viisi veljestä. Ne sanoivat:

Täs minä toivon eläväni.
Tähän minä itteni liitän.
Täs minä kestiä juon.
Täs minä nisua syön.
Minä menen tänne erä maahan.

Veljekset tulivat oikein maanviljelystä varten eivätkä kalastamaan. Kaskiviljelystä ne ensin pitivät. Vanhin tie Juhtimäestä vei Kuruun. Sekin osoittaa asukkaiden tulosuuntaa.

3. tarina

Toisenlaista versiota Juhtimäen ensimmäisistä taloista kertoi Iso-Röyhiöläinen Hilda Viitamäki. Tästäkin tarinasta on muitakin versioita.

Erään ja Juhtimäen Toivosille tuli ensimmäiset asukkaat. Ne kävivät toistensa kujansuussa hakoa ottamassa ja riitelivat toistensa karjalaitumista, vaikka vain kaks taloa oli. Samoin riitelivät täällä kalavesistä Kyrösjärvellä, vaikka toiset asu Kilvakkalassa ja toiset Viljakkalassa.

4. tarina

Tämän pitkän tarinan on julkaissut A.R. Vesa Aamulehdessä N:o 229 vuonna 1939.

Kauan sitten niin, kertoo vanha tarina, oli Länsi-Teiskossa Vanhan Piuharin talossa kuusi veljestä. Elämä suuressa, vanhassa talossa oli huoletonta ja helppoa. Mutta kun veljekset olivat kasvaneet miehiksi, tapahtui muutos. Huoli tulevaisuuden järjestämisestä sai heidät yhä useammin keskinäisiin, vakaviin puheisiin. Niinpä eräänä kevättalven päivänä he taas olivat kokoontuneet kotitalonsa pirttiin keskustelemaan asiasta.

–Te tiedätte, puhui vanhin veli, mikä muutos näillä mäin viime aikoina on tapahtunut. Ei ole nämä Pengonpohjan hakamaat enää yhtä riistarikkaat kuin ennen. Ne kaksi karhua, jotka viime syksynä kaadoimme, taisivat olla viimeiset, mitkä tänne keihäämme ulottuville eksyivät. Ja entäs metsälinnut ja pienemmät turkiseläimet? Muistelkaammehan vain, kuinka monta turhaa retkeä tänäkin talvena olemme tehneet. Jos teillä vähänkään on kykyä, ajatella tulevaisuuttamme, niin ymmärrätte myös, mitä tarkoitan.

–Sinä tarkoitat, että meidän olisi hajaannuttava, erottava toisistamme.

– Niin, sitä minä tarkoitan. Tuskin tiedättekään, että ei montakaan penikulmaa täältä, tuolla pohjoisessa, on riistarikkaita metsiä ja kalaisia järviä, ilman että kukaan olisi edes pyytä tai särkeä anastanut. Mitä meidän siis kannattaa kauemmin asua täällä ahdingossa, kiinni toisissamme? Veljet, kun talven viimeiset pakkaset ovat haihtuneet, niin kontti ja jousi selkään, keihäs käteen joka mies ja sinne pohjoiseen. Saatte järjestää siellä elämänne oman mielenne mukaan. Ja jos vain siirrytte kylliksi kauas täältä, niin varmasti, sen takaan, tulette siellä elämään rikkaampaa elämää kuin minä, joka vanhimpana veljenä katson oikeudekseni ja velvollisuudekseni jäädä vanhaa koti taloa asumaan. Ajatelkaa sanojani ja tehkää päätöksenne.

Viisi jämerää päätä oli kuunnellut hievahtamatta koko ajan. Puheen loputtua ne nyökähtivät kuin myönnytykseksi: Niin, lähtö kai tästä tulee. Kyllä me sen tiesimme. Ja niinpä, eräänä huhtikuun päivänä noin kuukausi jälkeenpäin, kaikki viisi veljestä ilmestyivät täysissä varusteissaan Vanhan Piuharin pihaan. Kaikilla heillä oli kontit selässä, kirvesvarsi pistäen kannen alta esiin. Vanhin veli tuli saattamaan. Hänellä oli vielä jotakin sanottavaa, toiset pysähtyivät kuuntelemaan:

— Minä vielä vanhimpana varoitan: Kun te nyt menette rakentamaan, niin muistakaa siirtyä tarpeeksi loitolle niin minusta kuin toisistannekin. Tilaa on, siitä siellä ei ole puutetta.

Vastaamatta mitään miehet lähtivät. Ensimmäiset askeleet kotoa poispäin tuntuivat raskailta. Katsantokin oli arka kertoen innon ja rohkeuden miehistä hävinneen. Mutta eteenpäin kuitenkin astuttiin, matka suunnattiin vedenjuoksua vastaan. He taivalsivat ensin Pitkäjärven rantaa, menivät yli hyhmän peittämän keväisen jään, saapuivat Parkusjärvelle ja jatkoivat matkaansa sen sivuitse kohti penikulman päässä häämöttäviä korkeita Juhtimäen harjanteita. He pysähtyivät välillä nähdessään tuttuja seutuja, joiden läpi he metsästysretkillään kymmeniä kertoja olivat kulkeneet. Siellä täällä tuli vasaan kallio, jonka harjalta joku heistä muisti joskus kevätyön hämärissä ampuneensa soitimelta metson, tai näreikkö, josta he joskus olivat ajaneet liikkeelle karhun. Niin kauan kuin tuttuja seutuja riitti, kului matka hyvin, vaikkakin aina kotiinpäin katsahtaessa heräsi mieleen ennen kokematon haikeus.

Tienoon käytyä oudommaksi alkoi matkakin tuntua pitkältä. Syvät, kuusien peittämät laaksot ja korkeat mäntyharjanteet vaihtelivat säännöllisesti ja veljeksistä alkoi jo kotoa kuljettu matka tuntua kovin pitkältä. Päiväkin oli kääntynyt jo iltapuolelle. Silloin, ehdittyään Juhtimäen harjulle, heistä vanhin pysähtyi alkaen riisua konttia selästään. Toiset, jotka jäivät häntäkatsomaan, saattoivat huomata, kuinka äkkinäinen päätös oli nostanut veret hänen kasvoilleen. Otettuaan kirveen kontista hän kopautti sen lappeella läheisen hongan kylkeen ja lausui seuraavat sanat:

–Tässä toivon jo eläväni.

Toiset, hiukan hämmästyneinä hänen äkkinäisestä päätöksestään, eivät puhuneet tähän mitään. He katselivat ympärilleen ja näkivät, että seutu, johon veljensä nyt oli päättänyt jäädä asumaan, oli harvinaisen kaunista, harjanteista ylänkömaata. Yltympäri aukeni laaja, sinertävä näköala lukuisine järvineen ja metsäisinä harjanteineen. Ja heistä kaikista tuntui, etteivät he mistään muualta voisi löytää tämän veroista asuinpaikkaa, Ja sitäpaitsi tämä ei ollut niin määrättömän kaukana kotoakaan kuin nuo pohjoisessa häämöttävät synkät korvet, joita vanhin veli heitä neuvoessaan oli tarkoittanut. Ja muistamatta pitemmälti hänen sanojaan veljekset kiihko ja kilpailu mielessä lähtivät eteenpäin. Oli kysymys siitä, kuka nyt ensinnä ehtisi valitsemaan. Ja tuskin he olivat montakaan kivenheittoa kulkeneet, kun jo veljeksistä tulisin erosi niin jonkun askeleen muista, temposi kontin selästään ja lausui:

–Tähän minä itseni liitän.

Paikka, johon hän rupesi rakentamaan, oli niin lähellä ensiksi pysähtyneen veljen asuinsijaa, että huuto olisi kuulunut. Kun muut kolme veljestä olivat kulkeneet suunnilleen saman matkan, heistä jälleen yksi pysähtyi ja virkkoi:

–Tässä minä kestiä pidän.

Vielä oli veljeksiä jäljellä kaksi. Toinen heistä, kuljettuaan saman verran kuin edellinenkin veli, heitti kontin selästään ja sanoi nuorimmalle veljelleen:

–Tässä minä nisua syön.

Niin oli velisarja nuorinta lukuun suorittanut valintansa. Kirveet jo paukkuivat parasta päätä vain parinsadan askeleen päässä toisistaan. Nuorin veli kuunteli sanattomana kauan aikaa, teki sitten päätöksensä, itsenäisemmän kuin muut:

–Minä siirryn tuonne erämaahan. Sen sanottuaan hän kääntyi ympäri, kulki pitkän matkan, toisista poispäin asettuen asumaan tasaiselle seudulle, kalaisen järven rannalle, noin kaksi virstaa muista veljistä.

Velisarjan vanhin, joka oli jäänyt kotitaloa asumaan, oli kauan tietämätön veljiensä uusista olinpaikoista. Vasta kesällä, virtain auettua, hän sai heidän puuhistaan viestin. Kulkiessaan Pitkäjärven rantaa oman peltonsa kohdalla hän äkkiä huomasi kirveen lastun ajelehtivan laineilla. Hän kurottui ottamaan sen käteensä, katseli sitä ja ymmärsi sen ole vanperäisin joltakin uudisrakennukselta. Vimmastuneena hän viskasi lastunmenemään, palasi kotiin, heitti jousen selkäänsä lähtien samoamaan vedenjuoksua ylöspäin sinne, minne veljensäkin olivat lähteneet. Mennessään hän muisteli varoitusta, minkä oli lähteville veljilleen antanut.

Pian hän oli katkaissut tuon viisi virstaa pitkän taipaleen saapuen ensimmäisen veljen uudisrakennukselle. Toinen otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta vanhimman veljen katseesta leimahti syytös ja kiukku, ja ensi sanoikseen hän täräytti; Minkäs takia sinä rupesit minun vasikkahakaani rakentamaan? Eikö siellä kauempana olisi ollut tilaa?

Toinen ei ruvennut väittämään vastaan. Hän kertoi avoimesti heidän kaikkien pysähtyneen tälle kauniille harjanteelle. Vieläpä hän suostutteli vanhimman veljen lähtemään kiertokäynnille toisten veljien luokse. Näin hänelle näytettiin uudistalot: Toivonen, Liitiä, Kestilä, Nisula ja Erä, jotka kaikki olivat saaneet nimensä rakentajiensa ensimmäisten sanojen mukaan. Läheinen kiintymys, joka veljien kesken vallitsi, ei voinut olla lauhduttamatta vanhimman veljen mieltä. Ja lähtiessään taivaltamaan virtaa alaspäin kotitaloa kohti hän tunsi olevansa yhtä asiaa viisaampi: Ei ole ihmisen hyvä pyrkiä sen kehän ulkopuolelle, jonka sisästä hänet on luotu onnensa etsimään.