Lyhyt Yhdysvaltojen historia

Siirtokunnista itsenäistymiseen

Pohjois-Amerikan eurooppalainen asutus oli 1500-luvulla määrällisesti vaatimatonta, mutta alkoi kasvaa 1600-luvulle tultaessa. Aluksi vakituinen asutus keskittyi lähinnä Floridaan, joka oli espanjalaisten hallussa. Vaikka englantilaiset painoivatkin vahvimman leiman Yhdysvaltojen historiaan, ei heidän merkityksensä aluksi ollut kovinkaan huomattava.

Ensimmäisen siirtokuntayrityksenä englantilaiset tekivät Pohjois-Carolinaan. Taustalla olivat Sir Humbhrey Gilbert velipuolensa Sir Walter Raleighin kanssa. Tavoitteena oli estää espanjalaisten jalansijan vahvistuminen ja uuden mantereen rikkauksien saannin varmistaminen. Kuningatar Elisabeth myöntyi miesten ehdotuksiin. Gilbertin yritys Newfoundlandissa epäonnistui ja hän itse menehtyi. Hieman paremmin menestyi Raleigh. Hän lähetti alustavan tutkimusmatkan jälkeen sata siirtolaista alueelle, jonka oli nimennyt Virginiaksi. Nimi tuli neitsytkuningatar Elisabethista (Virgin Queen). Paikka oli Pohjois-Carolinaan kuuluva Roanaken saari. Englannin ja Espanjan välinen sota vaikeutti huoltoyhteyksiä ja ennen kuin huoltoalus vuonna 1590 lopulta saapui. Yhtään siirtokunnan asukasta ei löytynyt.

Virginia

Ensimmäinen kiinteä englantilaisten asutus Pohjois-Amerikkaan syntyi vasta vuonna 1607. Ensimmäiset suunnitelmat koskivat Virginiaa, jonka alue tuolloin ulottui nykyisestä Mainesta Flodiraan. Kaksi osakeyhtiötä anoi vuonna 1606 Virginiasta alueita asumistarkoituksiin. Pohjoisen puoliskon sai Virginia Company of Plymouth ja eteläisen Virginia Company of London. Ensin mainittu toi 120 hengen retkikunnan Mainen alueella vuonna 1607. Kylmän talven, tulipalon ja intiaanien kanssa tulleiden ongelmien vuoksi hengissä selvinneet palasivat Englantiin keväällä 1608.

London Companyn yritykselläkin oli vaikeuksia. Virginiaa kohti lähti purjehtimaan joulukuussa 1606 144 miestä. Siirtokunta perustettiin James-joen suulle ja nimettiin Jamestowniksi. Neljän kuukauden laivamatkan jälkeen elossa oli runsaat sata henkeä. Ensimmäisissä asukkaissa oli erityisen paljon äkkirikastumisen toivossa mukaan lähteneitä, joilla ei ollut kokemusta ruumiillisesta työstä. Tammikuussa 1608 saapui uusi joukko siirtolaisia ja tuolloin oli elossa enää 38 siirtolaista alkuperäisestä retkikunnasta. Heidänkin säästymisensä perustui pääasiassa intiaanien hyväntahtoisuuteen. He olivat opettaneet siirtolaisia elämään uudessa ympäristössä, raivaamaan viljelymaata sekä viljelemään maissia ja antaneet siirtolaisille ruokaa.

Siirtokunnan todellinen johtaja John Smith määräsi keskeiseksi tavoitteeksi elinolojen parantamisen. Samalla hän määräsi lopettamaan turhan jalometallien etsimisen, koska löydetty kulta osoittautui katinkullaksi. Smithin vallan kasvu herätti huomiota myös emämaassa ja hänet kutsuttiin takaisin Lontooseen, kun hän huhujen mukaan aikoi avioitua intiaaniprinsessan kanssa ja tehdä itsestään Virginian keisarin.

Jamestown alkoi vahvistua. Taustalla oli Jaakko I:n vuonna 1609 myöntämä yhtiön perussääntö, jonka mukaan siirtolaiseksi lähtevä sai ilmaisen laivamatkan, ja sopimuskauden jälkeen 40 ha maata, jos suostui seitsemän vuoden työhön yhtiön mailla. Innokkaita lähtijöitä löytyi runsaasti (yhteensä 600). Suuri tulokkaiden määrä aiheutti puutetta ruoasta ja suoranaista nälänhätääkin. Säilyneen kuvauksen mukaan siirtolaisten oli turvauduttava koirien, kissojen, rottien, käärmeiden ja keitettyjen kenkien syöntiin.

Mielenkiintoista kyllä Virginialle tarjosi mahdollisuuden taloudelliseen kehitykseen uusi maailmanlaajuinen ja jatkuvasti ajankohtainen pahe, tupakanpoltto. Tupakointia vastustettiin erilaisilla keinoilla ja suoranaisilla kielloilla, mutta historian kulkua se ei muuttanut. Pian tajuttiin hyödyllisemmäksi verottaa tupakkaa. Kauppiaille tupakka merkitsi lähes rajattomia myyntimahdollisuuksia ja siirtolaiset huomasivat voivansa viljellä ja myydä tupakkaa. Virginiassa tupakanviljelyä kokeiltiin ensimmäisen kerran 1612 ja ko vuonna 1617 Jamestownista vietiin Englantiin tupakkaa noin 10 tonnia.

Siirtokunnan alkuvuosina matkaan saatiin houkuteltua kaikkiaan 3 500 siirtolaista. Kun mukaan saatiin eri alojen käsityöläisiä, elinkeinoelämä monipuolistui ja poliittinenkin järjestelmä alkoi kehittyä. Tärkeiden päätösten tekeminen keskitettiin kansan valitsemaan edustuslaitokseen nimeltä The House of Burgesses. Ensimmäisen kerran se kokoontui vuonna 1619. Kyseessä oli ensimmäinen uuden maailman ”kansanedustajien” kokoontuminen.

Siirtokunnan alkumenestys oli kuitenkin varsin vaatimaton. Korkean kuolleisuuden vuoksi väkiluku nousi hitaasti. Edellä mainitusta 3 500 henkilöstä oli kolmen vuoden aikana kuollut 900. Yksi perusongelmista oli, ettei huomioon oltu otettu uusien tulokkaiden sijoittamiseen, asumiseen ja ruokaan liittyviä seikkoja. Intiaanien alkaessa puolustaa oikeuksiaan tuli näidenkin kanssa vaikeuksia. Keväällä 1622 intiaanit surmasivat 350 uudisasukasta, mistä seurasi koston kierre. Kuningas määräsi siirtokunnan yksinvaltaiseksi johtajaksi kenraalikuvernöörin. Edustuslaitos lakkautettiin, joskin se osittain jouduttiin palauttamaan, koska asioiden hoito muutoin osoittautui jokseenkin mahdottomaksi. Vaikeuksista huolimatta väkiluku kuitenkin alkoi kasvaa ja siirtokunta vakiintui.

Toinen siirtokunta syntyi Marylandin alueella uskonnolliselle perustalle. Ajatus oli katolilaisen George Calvertin, joka kuoli ennen lähtöluvan saantia, mutta hänen poikansa toteuttivat hankkeen. Matkaan lähdettiin marraskuussa 1663 200 hengen voimin. Siirtokunta perustettiin Chesapeakelahden rannalle Jamestownin pohjoispuolelle. Yhdyskunta oli rakenteeltaan hierarkinen. Lordi Baltimore (Cecil Calvert) omisti käytännössä kaiken ja jakoi maata siirtokunnan asukkaille perustana esimerkiksi sukulaisuus tai tuttavuussuhteet. Näin syntyi eräänlainen keskiaikainen järjestelmä, jossa jokainen tiesi oman paikkansa.

Pohjois-Amerikkaan asettuneiden englantilaisten siirtokuntien elämä keskittyi elannon hankkimiseen. Tupakanviljely antoi parhaat tulokset. Tuleva Virginian väestö koostui lähinnä englantilaisista sopimuspalvelijoista ja oppipojista. Orjia Virginiaan alettiin tuoda varhain, ensimmäiset tiedot ovat vuodelta 1619. Orjien määrä kasvoi niin, että 50 vuotta myöhemmin alueella oli noin 2 000 afrikkalaisperäistä tai Länsi-Intian saarilta tuotua mustaihoista. Vielä kuitenkin vallitsi pientilavaltaisuus, joten orjia ei vielä käytetty kovin paljoa. Suurtilojen ja plantaasiviljelyn kehittyessä 1700-luvulla, orjien laajamittainen käyttö alkoi.

Uusi-Englanti

Englannin taloudellinen ja uskonnollinen tilanne vaikutti huomattavasti englantilaisperäisen väestön kasvuun Pohjois-Amerikassa. Englannin villateollisuudessa alkoi lama 1620 luvulla, uudesta maailmasta tulvineet jalometallit aiheuttivat voimakkaan inflaation ja lisäksi oli uskonnollisia erimielisyyksiä. Siten oli runsaasti halukkaita lähtemään ulkomaille ja uuteen maailmaan muutti kymmeniä tuhansia ihmisiä seuraavien parin vuosikymmenen aikana.

Uuden-Englannin ensimmäinen siirtokunta syntyi Massachusettsiin. Taustalla oli pieni ryhmä pohjois-englantilaisia separatisteja, jotka (pilgrimit eli pyhiinvaeltajat) olivat paenneet Hollantiin uskonnollisia vainoja, mutta eivät olleet tyytyväisiä elämäänsä siellä. Tilaisuus muuttaa pois maasta tuli, kun London Company of Virginia tarjosi mahdollisuutta siirtyä Pohjois-Amerikkaan. Syyskuussa 1620 lähti 101 matkustajaa, 70 aikuista ja 31 lasta, kohti uutta maailmaa kuuluisalla Mayflower -laivalla (kuvassa ennallistettu Mayflower). Tavoitteena oli Virginia, mutta myrsky ajoi laivan pois reitiltä ja he rantautuivat Masschusettsin lahteen. Asuinpaikka nimettiin heidän englantilaisen kotikaupunkinsa mukaan New Plymouthiksi.

Seuranneet kuukaudet olivat vaikeita. Puolet uudisasukkaista oli kevääseen mennessä kuollut. Loput pelasti vain ystävällisten intiaanien neuvot. Vielä siirtokunnan kasvaessakin, olot pysyivät ankeina. Maanviljelyyn tarvittavia työvälineitä oli niukasti, joten pääasiallinen elinkeino oli metsästys ja kalastus.

Jumalan valtakunta erämaassa: Massachusetts

Toinen uskonnollinen ryhmä - puritaanit - saivat vuonna 1629 oikeuden perustaa yhtiön nimellä Massachusetts Bay. Matkaanlähtijöissä oli paljon kauppiaita, mikä vaikutti sekä yhteisön muotoon että toimintaperiaatteisiin. He saivat oikeuden itse kehittää hallintojärjestelmäänsä, mikä oli erikoista. Hallintojärjestelmästä muotoutui erikoislaatuinen uskovaisten miesten johtama järjestelmä. Puritaanit perustivat asuinpaikoilleen pieniä kaupunkeja, joten paikallishallinto alkoi kehittyä, mikä merkitsi suoran kansanvallan muotojen syntyä. Plymouth Massachusetts ei välittömästi kyennyt tuottamaan tupakan kaltaista myyntituotetta. Taloudellisesti siirtokuntaa piti yllä vain siirtolaisaallon voima. Virginiaan oli alkuvuosina siirtynyt lähinnä miehiä ja runsaasti onnenonkijoita ja varattomia. Massachusettsin siirtolaisuus oli täysin toisenlaista. Siirtolaisuus tapahtui perheittäin ja heissä oli runsaasti uutteria, luotettavia ja vauraita henkilöitä, jotka olivat tottuneet vaikuttamaan paikallisyhteisöissä.

Ajan mittaan sekä perhesiirtolaisuus että puritaaninen moraali vaikuttivat siirtokunnan sosiaaliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Massachusettsin ja myöhemmin koko muiden saman alueen siirtokuntien elinkeinorakenne perustui perheviljelyyn. Siksi tästä alueesta ei muodostunutkaan erikoistunutta siirtomaayhteiskuntaa vaan todellinen New England – Uusi Englanti.

Puritaanit halusivat itselleen uskonnollisen vapauden, mutta eivät suoneet uskonnollista vapautta kaikille. Kaikenlaisia nurinkurisia oppeja oli maailma täynnä. Puritaaniyhteisöihin levisi myös hysteria noituudesta 1670-luvun lopulla ja 1680-luvun alussa. Huippunsa se saavutti Massachusettsin Salemissa, missä tuomioistuimet syyttivät yli sataa ihmistä noituudesta ja teloitti kaksikymmentä.

Rhode Islandin perustamiskirja annettiin vuonna 1644. Taaskin synnyn taustalla olivat uskonnolliset erimielisyydet. Perustamiskirja annettiin Roger Williamsille, joka oli puritaanien toimintaa arvostellut pappi.

Muiden Uuden-Englannin siirtokuntien syntyyn vaikutti lähinnä asutuksen laajentuminen uusille alueille. Connecticutin siirtokunta perustettiin vuonna 1662. New Hampshire perustettiin vuonna 1679. Mainen alueelle siirtokuntia ei perustettu. Siitä tehtiin Yhdysvaltain osavaltio vuonna 1820.

Suomalaisia kiinnostava syntyhistoria on Delawarella. Suurvalta-asemaa tavoitteleva Ruotsi alkoi merkantilismin tavoitteiden mukaisesti havitella siirtomaita. Pohjois-Amerikassa tavoite kulminoitui hollantilais-ruotsalaisena Uusi-Ruotsi kauppayhtiönä vuonna 1637.

Perustamispaikka siirtokunnalle oli valittu Delaware-joen suistoalueelta. Nykyisin alue kuuluu Pennsylvanien, New Jerseyn, Marylandin ja Delawaren osavaltioihin. Vuosina 1638–1656 ruotsalaiset lähettivät sinne 12 retkikuntaa. Lisää suomalaisia tuli muita teitä Värmlannista vielä viimeisen retkikunnan jälkeenkin. Siirtokunnan asukasluku pysytteli muutamissa sadoissa. Heistä merkittävä osa, mahdollisesti yli puolet, puhui suomea. Uusi-Ruotsi siirtyi hollantilaisten haltuun vuonna 1656 ja kymmenkunta vuotta myöhemmin englantilaiset ottivat alueen haltuunsa.

Siirtokuntien talous ja hallinto

Espanjalaiset olivat ensimmäiset Pohjois-Amerikkaan pysyvästi asettuneet eurooppalaiset asettuen 1500-luvun alussa alueen eteläosiin. Vielä 1620-luvun alussa englantilaisia oli vain joitakin satoja, mutta sitten väkiluku lisääntyi nopeasti.

Maanviljelyyn perustuvassa yhteisössä väkiluvun kasvu olikin välttämätön edellytys siirtokuntien laajentumiselle. Jatkuva muuttovirta ja uudisasukkaiden hakeutuminen uusille alueille heikensivät Euroopasta perittyä luokkayhteiskuntaa, mikä merkitsi uudenlaisen sosiaalisen rakenteen kehittymistä. Alkuperäisistä asukkaista - intiaaneista – ei tässä prosessissa juuri välitetty ja 1700-luvulla myös jako rikkaisiin ja köyhiin alkoi tapahtua entistä selvemmin, vaikka suurin osa maahanmuuttajista oli alkuaan varsin samanlaisessa asemassa.

Siirtokuntien alkuvaiheista lähtien niihin saapui eri kansallisuuksiin kuuluvia valkoisia. Englantilaiset olivat hallitseva ryhmä, mutta eivät suinkaan ainoita. Uuden Amsterdamin eli New Yorkin seudulla ja Delawarejoen laaksossa oli hollantilaisia, jotka yleensä jäivät paikoilleen alueiden joutuessa englantilaisille. Pohjoista reittiä pitkin oli muuttanut sisämaahan myös ranskalaisia. Delawaren alueella oli myös pieni ruotsalainen ja suomalainen väestöpohja. Tultaessa 1600-luvun lopulle alkoi siirtolaisten joukossa olla entistä enemmän muita kuin englantilaisia.

Valkoihoisten lisäksi tuli myös mustaa väestöä. Pohjois-Amerikkaan tuotiin ensimmäiset mustat ehkä jo ennen vuotta 1610. Keskimmäisten ja eteläisten siirtokuntien tupakka- riisinviljelyalueille keskittyvä musta väestön osa kasvoi nopeasti. Vuoden 1700 tienoilla mustia oli jo noin 28 000 ja itsenäistymisvaiheessa jo 570 000. Kaikkien väestönryhmien osalta väestön kasvuun vaikutti maahantulon lisäksi myös luonnollinen väestönlisäys. Itsenäistymiseen mennessä oli ulkomailta tuotettu noin 250 000 mustaa orjaa.

Keskimmäisten siirtokuntien alueella valtaosa mustasta väestöstä keskittyi maanviljelyelinkeinoihin eli ravintoa oli riittävästi saatavilla. Sukupuolijako maatiloilla oli varsin tasainen, joten edellytykset perheiden muodostumisella ja väestön lisäykselle olivat olemassa. Eteläisissä siirtokunnissa miehiä oli kaksi kertaa enemmän kuin naisia, joten siellä ei päässyt muodostumaan luonnollisesti kasvavaa mustaa väestönosaa. Jatkuvalla orjien tuonnilla pidettiin huoli siitä, ettei mustan väestön osuus päässyt laskemaan. Orjien olosuhteet etelässä olivat vaikeat. Riisinviljelyalueilla malaria huolehti siitä, ettei yksittäisen orjan elinikä kovin korkeaksi päässyt nousemaan.

Siirtokuntien alkuvaiheissa englantilaiset olivat hallitseva ryhmä ja siirtokunnat olivat Englannin lain alaisia, joten englantilaisperäinen kulttuuri ja tavat olivat vahvimpia ja englannin kielestä tuli valtakieli. Vuosisatojen aikana monet vähemmistöt ovat omaksuneet piirteitä englantilaisesta kulttuuriperinnöstä, mutta ovat myös itse jättäneet jälkensä muotoutuvaan amerikkalaiseen kulttuuriin. Parhaiten kulttuuriperintöään ovat kyenneet säilyttämään voimakkaan uskonnollisen taustan omaavat ryhmät.

Yhteiskunta kerrostuu

Siirtokuntien elinkeinoelämä perustui maatalouteen tärkeimpänä viljelyskasvina vehnä. Lisäksi kasvatettiin maissia, ohraa, ruista ja kauraa. Tärkeitä olivat myös karjan kasvatus ja kalastus. Kehitys siirtokunnissa kulki tältä osin hieman eri suuntiin. Erityisesti Pennsylvanian saksalaisalueilla viljaa riitti vientiinkin. Siirtokuntien taloudellinen kehitys jatkui 1600-luvulla syntyneeltä perustalta samankaltaisena aina itsenäistymiseen saakka. Etelässä kehittyi vallitsevaksi järjestelmäksi plantaasiviljely ja laaja orjatyövoiman käyttö. Orjuus oli melko yleistä myös pohjoisemmissa siirtokunnissa.

1700-luvun aikana yhteiskunta alkoi muuttua rakenteeltaan yhä enemmän kerrostuneeksi. Kaupunkeihin alkoi muodostua työväenluokka. Valkoisen köyhän työväestön alapuolella olivat vielä intiaanit ja mustaihoiset orjat. Sosiaalisen nousun mahdollisuus oli alimpiin yhteiskuntaryhmiin kuuluville varsin vähäinen.

Ylempiin yhteiskuntakerroksiin kuuluivat kauppiaat, suurmaanomistajat ja korkeat virkamiehet. Maataomistava ja kauppiaseliitti pyrkivät myös avioliittositein vahvistamaan yhteiskunnan poliittista kontrollia. Ajan eurooppalaiseen yhteisöön verrattuna siirtokuntien varallisuus oli kuitenkin suhteellisen tasaisesti jakautunut. Yhteiskunnan kerrostuneisuus ei ollut niin selvää kuin Euroopassa.

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu suurentui 1700-luvun kuluessa. Merkittävimmin kasvoi kauppiaiden varallisuus. Yhteiskunnan alimmilla portailla olivat kaupunkien köyhät. Maaseudulla kehittyi suurviljelijöiden aristokratia. Monet pienviljelijät joutuivat siirtymään vuokraviljelijöiksi tai palkollisiksi, kun eivät kyenneet ylläpitämään pienehköjä maatilojaan.

Eriarvoistuminen kasvatti yhteiskunnallisia jännitteitä 1700-luvun aikana. Puhkesi väkivaltaisia mellakoita, jotka suuntautuivat epäoikeudenmukaisiksi nähtyjä toimia vastaan. Esimerkiksi vuonna 1713 väkijoukot estivät Bostonissa rikasta kauppiasta viemästä laivalla ulos viljalastia, kun kaupungissa samaan aikaan oli kova puute leivästä. Maaseudulla taas syntyi kiistoja siitä, kuka maat todella omisti.

Naisen asema

Siirtokuntakauden alusta lähtien valkoisen naisen asema oli yleensä heikko. Ratkaisevasti naisen elämään vaikutti aviomies tai isä kontrolloimalla naisen omaisuutta. Isänsä talouteen kuuluessaan nainen ei voinut allekirjoittaa sopimuksia, äänestää tai solmia avioliittoa. Naisiin sovellettiin myös ruumiillista rangaistusta. Naimisissa olevien naisten työpanos keskittyi perheen huoltamiseen kuuluviin tehtäviin sekä maaseudulla että kaupungeissa.

Leskeksi jääneen naisen oli yritettävä hoitaa tilaansa pääasiassa omin voimin tai muutettava kaupunkiin, kuten monet tekivätkin. Käytännössä vain pääomaa omaavat itsenäiset naiset voivat harjoittaa liiketoimintaa. Taustalla oli lainsäädäntö, koska itse asiassa vain naimaton nainen oli oikeudellisesti tasavertainen miehen kanssa. Avioliitossa nainen oli miehensä määräysvallassa eikä voinut tehdä sopimuksia, myydä omaisuuttaan, tehdä testamenttia tai esiintyä oikeudessa. Lapset ja mahdolliset palkkatulot olivat aviomiehen määräysvallassa.

Vielä alistetummassa asemassa olivat orjuudessa elävät naiset. Perhe-elämäkään ei ollut suojassa ulkopuolisilta (valkoisilta). Valkoisten miesten seksuaaliset väärinkäytökset olivat melko yleisiä, joten mustat ja valkoiset alkoivat sekoittua jo varsin varhain.

Epäinhimillinen orjuus

Englannin hallussa oleville alueille Pohjois-Amerikkaan alettiin tuoda orjia 1620-luvulla eli varsin varhain. On laskettu, että Kolumbuksen saapumisesta vuoteen 1770 Amerikkaan tuotiin orjiksi 12 miljoonaa mustaa. Eteläisissä ja keskimmäisissä siirtokunnissa orjien käyttö oli yleisempää kuin pohjoisessa tai Uudessa-Englannissa.

Etelä-Carolinasta tuli heti syntyvaiheistaan lähtien merkittävä orja-alue. Ensimmäiset asukkaat toivat jo tulleessaan orjia, joiden määrä oli kolmannes siirtokunnan asukasmäärästä. Kun Etelä-Carolina 1600-luvun lopulla kehitti tulonlähteekseen riisinviljelyn, merkitsi tämä mustien osuuden nopeaa kasvua. Orjatyövoimaa käytettiin etenkin suurtiloilla. Suurtiloilla orjille kehittyi pitkälle viety työnjako ja erikoistuminen käsityö- ja palveluammatteihin. Myös luonnonympäristöön sopeutumisessa orjien taidoista oli hyötyä. Hehän olivat suurelta osin kotoisin trooppisesta Afrikasta ja he pystyivät valkoisia paremmin sopeutumaan etelän kuumaan ja kosteaan ilmastoon.

Työtahdin määräämisessä ja annetuissa taloudellisissa mahdollisuuksissa oli alueellisia eroja. Kuitenkin orjat olivat omistajiensa myytävää omaisuutta. Vaikka orjia monissa tapauksissa kohdeltiinkin hyvin, järjestelmä sinänsä aiheutti jännitettä valkoisten ja mustien välillä. Myös valkoisen väestön keskuudessa oli niitä, jotka arvostelivat orjuutta. Hekään eivät yleensä olleet huolestuneita orjien asemasta. Orjuuden epäinhimillisestä puolesta olivat huolestuneita vain kveekarit. Sen sijaan pelättiin orjuuden hyväksymisen voivan vaikuttaa valkoisten moraaliin kielteisesti.

Mustien lisäksi orjuus koski myös intiaaneja, joskaan se ei heidän ja valkoisten suhteissa ollut kovin merkittävä seikka. Intiaanien käyttö orjina oli sikäli hankalaa, että tutussa ympäristössä heidän oli helppo paeta, eivätkä he toisaalta kestäneet ruumiillista työtä siinä määrin kuin mustat. Valkoiset vangitsivat intiaaneja ja tekivät heistä orjia, mutta tapahtui myös toisinpäin. Intiaanien keskuudessa oli varsin yleistä, että valkoiset orjat saattoivat sittemmin kohota heimon täysivaltaisiksi jäseniksi.

Levoton rinnakkaiselo

Intiaanien määrä Rio Granden pohjoispuolelal 1500-luvun lopussa oli noin miljoona. Itärannikon intiaanit yleensä vastaanottivat valkoihoiset melko hyväntahtoisesti. Valkoisten uudisasutuksen syntyessä intiaanien ja valkoisten kylät saattoivat sijaita hyvinkin lähellä toisiaan. Valkoiset ja intiaanit kävivät myös kauppaa keskenään. Nykyisen New Yorkin osavaltion alueella asuneet irokeesit, jotka muodostivat liittokunnan, pyrkivät kontrolloimaan ja hyötymään valkoisten kanssa käydystä kaupasta.

Siirtokuntien kasvaessa ja entistä suuremman osan intiaanien käytössä olleista metsästys- ja kalastusalueista siirtyessä valkoisille, alkoi syntyä myös ongelmia. Paikoittainen turvattomuus pahensi sekavaa tilannetta. Uudisasukkaat eivät aina kyenneet erottamaan ystävällismielistä heimoa vihamielisestä heimosta, eivätkä rakennetut linnoitukset kyenneet riittävästi suojaamaan hajallaan olevia uudisviljelijöitä.

Uskonnon asema

Uskonnollisilla tekijöillä oli vaikutuksensa siirtokuntien syntyyn. Selvimmin tämä näkyy Uuden-Englannin alueella. Useiden siirtokuntien perustamisen taustalla oli Euroopassa koettu suoranainen uskonnollinen vaino ja Pohjois-Amerikasta lähdettiin etsimään uskonvapautta paremman taloudellisen toimeentulon lisäksi.

Tyypillistä on ollut uskonnollisten suuntien lukuisuus. Yhteisenä nimittäjänä oli protestanttisuus kuten puritaanit, anglikaanit, presbyteerit ja uudemmista ryhmistä babtistit ja metodistit. Siirtokuntavaiheessa luterilaisuus ei vielä saanut merkittävää asemaa. Orjien mukana tuli vielä islam ja luonnonuskonnot.

Juuri puritaanit lähtivät Amerikkaan osaksi uskonnollisten syiden vuoksi. Puritanismiin kuului tiukka yhteiskunnan kontrollin periaate ja ankara oikeaoppisuuden vaatimus. Puritaanit päätyivät noitavainoihin 1690-luvun lopulla. Noitaoikeudenkäynneissä teloitettiin 20 ”noitaa”.

Joukko puritaanikirkkoja muuttui presbyteerisiksi jo 1640-luvulla. He olivat opillisesti lähellä kalvinisteja, joita oli erityisesti Irlannasta ja Skotlannista tulleiden siirtolaisten joukossa. Anglikaanit olivat vahvoja eteläisissä siirtokunnissa. Heidän ongelmanaan oli kirkon johdon sijoittumine emämaahan. Aikansa radikaaleja olivat kveekarit, joiden tukialueita olivat Pennsylvania ja Rhode Island. He korostivat maallikkojen merkitystä seurakunnissa sekä pasifismia ja naisten tasa-arvoa.

Siirtokunnissa syntyi Suuren Herätyksen (Great Awakening) nimellä tunnettua uskonnollista liikehdintää vuosina 1730 – 1760. Liikkeessä kritisoitiin vakiintuneita kirkkokuntia ja korostettiin ihmisen omaa pelastumis- ja kääntymiskokemusta. Näkyvimmin uutta uskonnollisuutta toivat esiin babtistit ja medodistit. Suuren Herätyksen on yhtäältä katsottu vaikuttaneen koko amerikkalaiseen yhteisöön asettaessaan kyseenalaiseksi niin yhteiskunnan rakenteen kuin senkin, että virkavaltaa ja yhteiskunnan johtavia kerroksia olisi sokeasti toteltava. Toisaalta on myös korostettu Suuren Herätyksen yhdistäneen siirtokuntia toisiinsa, koska liike ulottui niihin kaikkiin. Suuri Herätys lisäsi uskonnollista suvaitsevaisuutta ja loi siten pohjaa uudelle amerikkalaisuudelle.

Vastarinnasta itsenäistymiseen

Alankomaat oli uuden ajan alussa merkittävä kauppamahti Euroopassa. Pohjois-Amerikassa Alankomaiden asema heikkeni 1600-luvun puolivälissä ja vähitellen se menetti siellä olevat omistuksensa. Keski- ja uudenajan vaihteessa merkittävin länsimainen suurvalta oli Espanja. Se valtasi katolisen kirkon siunauksella Amerikkaa, levitti kristinuskoa ja ryöväsi alueen kalleuksia. Espanjan mielenkiinto kohdistui erityisesti Keski- ja Etelä-Amerikkaan Pohjois-Amerika n ollessa toissijainen, joskin sielläkin jalansijaa yritettiin vahvistaa. Pohjois-Amerikassa tukialueena oli Florida, mutta Espanja ei juurikaan pyrkinyt laajentumaan itärannikkoa pohjoiseen suuntaa. Meksikon kautta espanjalaiset pyrkivät levittämään vaikutustaan mantereen sisäosiin. Kolmas tärkeä alue oli Kalifornia.

Tultaessa 1600-luvun lopulle nousivat merkittäviksi suurvalloiksi Ranska ja Englanti. Kilpakumppanit kävivät pitkällisiä sotia sekä Euroopassa että sen ulkopuolella 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla. Sodat koskivat konkreettisesti Pohjois-Amerikan siirtokuntia. Kumpikin maa oli kiinnostunut Pohjois-Amerikan tarjoamista taloudellisista mahdollisuuksista.

Ranskalaiset etsivät oikotietä Amerikan halki Tyynelle merelle 1520-luvulta lähtien. Samalla etsittiin myös kultaa ja jalokiviä. Ranskalaisten ote Pohjois-Amerikkaan vahvistui 1600-luvun alkuvuosina. Tuolloin tärkein etenemisväylä oli St. Lawrence-joki, jonka varrelle rakennettiin Quebecin-linnoitus vuonna 1608. Sen ympärille syntyi ensimmäinen ranskalaisten kiinteä asutus Pohjois-Amerikassa ja sieltä ulotettiin turkiskauppa ja lähetystoiminta pitkälle sisämaahan. Nykyiseen Wisconsiniin ranskalaiset tulivat 1630-luvulla ja vuosisadan lopulla he olivat edenneet Mississippin yläjuoksulta etelää kohti perustaen joen suistoalueella New Orleansin vuonna 1718.

Linnoituksia ja asutuskeskuksia perustamalla ranskalaiset saarsivat englantilaisten siirtokunta-alueet lännestä. Tästä seurasi kiistoja Suurten järvien ja Uuden-Englannin välisistä sekä Appalakkien vuoriston länsipuolisista alueista. Kumpikin puoli pyrki vahvistamaan asemiaan liittoutumalla intiaanien kanssa.

Kuningas Wilhelmin sotaan (Pfalzin perimyssota) liittyviä taisteluita käytiin vuosina 1689-97 myös Pohjois-Amerikassa. Ranskalaiset hyökkäilivät New Yorkin ja Uuden-Englannin rajaseuduilla ja siirtokunnat vastasivat vastahyökkäyksillä. Tilanne palautettiin ennalleen vuonna 1697 rauhassa. Espanjan perimyssotaa käytiin vuosina 1701–1713 Euroopassa. Pohjois-Amerikassa sotaa käytiin Floridan ja Uuden-Englannin rajaseuduilla. Vuonna 1713 solmitussa rauhassa Ranskaa vaadittiin luovuttamaan Englannille Nova Scotia ja Newfounlandin ja Hudsoninlahden alueet.

Ranskan ja Englannin kiista huipentui seitsenvuotisessa sodassa vuosina 1754-63. Seitsenvuotista sotaa ja Espanjan perimyssotaa on sanottu ensimmäiseksi todelliseksi maailmansodaksi alueellisen laajuutensa vuoksi. Kumpikin osapuoli pyrki käyttämään sodissa hyväkseen intiaaniheimoja. Kummatkin solmivat lyhytaikaisia liittosuhteita intiaanien kanssa, jotka puolestaan käyttivät tilannetta hyväkseen heimojen välisissä taisteluissa.

Englantilaiset menestyivät aluksi huonosti ja kärsivät useita tappioita. Vuonna 1758 tilanne muuttui, kun ranskalaiset saivat vastaansa pätevämmin koulutettuja ja varustettuja joukkoja. Englantilaisten merkittävin voitto oli Quebeckin taistelu vuonna 1759. Seitsenvuotinen sota päättyi Pariisin rauhaan vuonna 1763 mullistaen Ranskan ja Englannin voimasuhteet Pohjois-Amerikassa. Ranska joutui luopumaan kaikista omistuksistaan ja Espanja menetti Floridan Englannille. Espanjalle jäi kuitenkin vielä Pohjois-Amerikan keski- ja länsiosiin laajoja alueita, jotka joutuivat itsenäistyvän Yhdysvaltain laajentumispaineiden kohteeksi. Toisen kilpailevan osapuolen poistuessa intiaanit puolestaan menettivät tasapainoasemansa.

Sodat osoittivat Englannin olevan Pohjois-Amerikan mahtitekijä. Siirtokuntien asukkaat olivat osa suurta imperiumia ollessaan Englannin alamaisia. Ranskalaisten asemien menetys oli siirtokuntien asukkaille helpotus, kun ranskalaiset eivät enää olleet estämässä uudisasukkaiden liikettä länteen. Toisaalta vanhojen ongelmien poistuessa nousi esiin uusia.

Brittiläinen imperiumi nousi seitsenvuotisen sodan jälkeen läntisen maailman aspektista katsoen johtavaksi mahdiksi. Imperiumin koossapitäminen edellytti siirtomaapolitiikan tiukentamista ja keskushallinnon aseman vahvistamista. Tämä kehitys tapahtui myös Pohjois-Amerikassa. Vuoden 1763 jälkeen keskushallinto otti hoitaakseen tehtäviä, jotka aikaisemmin olivat olleet siirtokuntien hoidettavia. Keskushallinto otti itselleen myös intiaaneja ja uudisasutusta koskevat asiat, jotka olivat erityisen tärkeitä siirtokunnille.

Englannin hallitus ja siirtokuntalaiset joutuivat ristiriitaan hallituksen halutessa rajoittaa muuttoa uusille alueilla. Intiaanien kanssa pyrittiin pysyvään rauhaan ja vuonna 1763 annettiin määräys, että uudisasutus ei saanut levittäytyä Appalakkien länsipuolelle. Floridan ja Quebecin suunnalle sitä vastoin oli mahdollista siirtyä. Päätös tunnetaan vuoden 1763 proklamaationa. Kun ottawaintiaanit päällikkönään Pontiac vielä vuona 1763 hyökkäsi useille kaupa-asemille, tyytymättömyys vain lisääntyi. Sotapolulle lähteneet intiaanit saatiin kukistettua, mutta levottomuus lisääntyi. Koska ei kyennyt turvaamaan olemassa olevia asutuksiakaan, joutui hallitus lieventämään uudisasukkaille asetettuja rajoituksia. Niin laillinen kuin laitonkin muuttovirta länteen alkoi nyt uudestaan.

Vastarinta tiivistyy

Tyytymättömyys siirtokunnissa kasvoi seitsemänvuotisen sodan aikana ja sitä seuranneina vuosina. Kaupankäynnin supistuessa syntynyt lama kärjisti taloudellisia ongelmia. Toinen tyytymättömyyden lähde oli verotus. Imperiumi tarvitsi paljon varoja eivätkä siirtokunnat olleet halukkaita maksamaan veroja emämaahan. Yhtäältä siirtokunnissa arvosteltiin keskushallinnon politiikkaa, toisaalta moni asia myös yhdisti siirtokuntia emämaahan. Huomattavalla osalla siirtokuntien asukkaista oli englantilainen kulttuuritausta ja yleensä siirtokuntien poliittisen toiminnan mallit pohjautuivat Brittein saarilla tapahtuneeseen.

Erityisesti siirtokuntien asukkaita ärsyttivät taloudelliset rasitteet, joita emämaa alkoi niille sälyttää. Emämaan hallinnon näkökulmasta oli tietysti luonnollista, että siirtokunnille asetettiin veroja, jotka paremmin vastasivat siirtokunnista emämaalle aiheutuvia kuluja. Ensin tuli sokerilaki (Sugar Act) vuonna 1764. Länsi-Intiasta tuodusta melassista oli maksettava tullia kolme pennyä aikaisemman kuuden pennyn sijasta. Samalla kiellettiin rommin tuonti ja uusia veroja sokerille. Tullin alentaminen vaikutti siirtokuntien kannalta hyvältä, mutta todellinen vaikutus tuli sitä kautta, että maksuja nyt todella alettiin kerätä.

Samana vuonna säädettiin myös valuuttalaki (Currency Act), jolla rahoitettiin siirtokuntien oman paperirahan valmistamista. Seuraavana vuonna seurasi leimaverolaki (Stamp Act), jonka mukaan oli maksettava leimaveroa tiettyjen virallisten asiakirjojen vahvistamisesta ja painetun materiaalin julkaisemisesta. Majoituslain (Quartering Act) mukaan siirtokuntien oli järjestettävä brittiläisille joukoille majoitus ja joukkojen vaatimat tarvikkeet unohtamatta suolaa ja olutta.

Siirtokunnat alkoivat hake tukea toisistaan. Yhdeksän siirtokunnan edustajat kokoontuivat lokakuussa 1765 New Yorkiin ja ilmoittivat julkilausumassaan että ilman siirtokuntien asukkaiden omaa suostumusta Englannin parlamentilla ei ollut oikeutta säätää siirtokuntia koskevia verolakeja. Kokouksen jälkeen siirtokuntien kauppiaat päättivät boikotoida englantilaisia tuotteita kunnes leimaverolaki kumotaan. Vuonna 1766 Englannin parlamentti kumosikin lain. Parlamentti ilmoitti kuitenkin pitävänsä itsellään oikeuden säätää siirtokuntia koskevia lakeja, mikä piti huolen kiistojen jatkumisesta.

Siirtokunnat juhlivat lakien kumoamista suurena voittona, mutta hengähdystauko jäi lyhyeksi. Jo samana vuonna eli 1766 määrättiin tulleja mm. lasille, lyijylle, teelle ja paperille. Pahimpana pidettiin New Yorkin siirtokunnan edustajakokouksen hajottamista. Seurasi laaja protestiaalto ja uusi boikotti englantilaisvalmisteisille tuotteille. Kiristyneet tunteet johtivat yhteenottoihin erityisesti Bostonissa. Sotilaiden ja siviilien väliset kahnaukset johtivat Bostonin verilöylyyn maaliskuussa 1770. Siviilit heittelivät sotilaita lumipalloilla ja vastasivat laukauksilla, joiden tuloksena oli viisi kuolonuhria. Itsenäisyyden kannattajat saivat nyt todellisen propaganda-aseen, vaikka tekoon syylliset sotilaat joutuivatkin tuomioistuimen eteen.

Vuonna 1773 Englannin hallitus sääti teelain (Tea Act), josta seurasi siihen asti pahin kriisi siirtokuntien ja emämaan suhteissa. Parlamentin tavoitteena oli pelastaa vaikeuksissa oleva Itä-Intian kauppakomppania, joka sai monopolin teekauppaan Pohjois-Amerikassa. Koska kauppakomppania ei maksanut tullia, se kykeni myymään teetä halvemmalla kuin mitä salakuljetettu asukkaiden suosima hollantilainen tee meksoi. Siirtokuntalaiset ostivat komppanian teetä, kunnes tajusivat siten tukevansa parlamentin siirtokuntien verotusoikeutta. Bostonin satamassa joukko intiaaneiksi pukeutuneita siirtokuntalaisia hyökkäsi teelaivaan ja heitti sen koko lastin mereen. Tapahtuma tunnetaan Bostonin teekutsujen nimellä. Parlamentti reagoi määräämällä Bostonin sataman suljetuksi, supisti Massachusettsin itsehallintoa ja lisäsi kuvernöörin valtaa . Muissa siirtokunnissa pelättiin niitä odottavan vastaavan kohtalon.

Itsenäisyysjulistus

Itsenäisyyttä käsiteltiin kahdessa mannermaa kongressissa. Ensimmäinen kokoontui Philadelphiassa syyskyyssa 1774. Georgiaa lukuunottamatta muilla siirtokunnilla oli edustus kongressissa. Kongressi julisti englantilaiset tuotteet boikottiin. Sopimus tuli voimaan 1.3.1775 ja tunnetaan mannermaaliiton nimellä (Continental Association). Päätösten toteuttamista valvoivat paikalliset komiteat. Niitä perustettiin jokaiseen kreivikuntaam (county), kaupunkiin ja kylään. Siirtokunnissa oltiin optimistisia ja uskottiin nyt saatavan siirtokuntien toiminan kannalta vapaampi hallintojärjestelmä. Irtautumista itsenäiseksi valtioksi ei tuossa vaiheessa vielä kovin monet suunnitelleet.

Toinen mannermaakongressi kokoontui 10.10.1775 niin ikään Philadelphiassa keskeisenä aiheenaan muiden siirtokuntien tarjoama apu Massachusettsille. George Washington nimitettiin sotaväenosastojen päälliköksi. Varsinaista taistelu ei Bostonin valtaamiseksi tarvittu, sillä englantilaiset siirtyivät New Yorkin kaupungin lähistölle maaliskuuss 1776.

Englannin parlamentissa näkemykset siirtokuntien kohtelusta vaihtelivat, tiukkaa siirtomaapolitiikkaa myös arvosteltiin. Enemmistö kuitenkin ajoi läpi tiukan linjan päätökset. Bostoniin lähetettiin lisää sotilaita ja Massachusettsin julistettiin nousseen kapinaan.

Siirtokunnissa radikaalit aseistautuivat ja englantilaisten joukkojen komentaja kenraali Thomas Gage määräsi takavarikoitavaksi Concordissa Massachusettsissa olevat ampumatarvikkeet. Englantilaisosaston paluumatkalla Bostoniin, osasto joutui Massachusettsin asukkaiden muodostaman siviilijoukon tulitukseen menettäen 272 miestä, joista kaatuneita 70. Jännitys siirtokunnissa kiristyi ja varustautumista jatkettiin.

Toisen mannermaakongressin kokoontuessa 10.5.1775 Philadelphiassa oli keskeisenä kysymyksenä siirtokuntien tarjoama apu Massachusettsille. Kongressi nimitti George Washingtonin siirtokuntien sotaväenosastojen päälliköksi. Bostonia ei tarvinnut vallata asein, sillä englantilaiset siirtyivät maaliskuussa 1776 New Yorkin kaupungin lähistölle.

Alkuvaiheessa englantilaisista saatiin voittoja Concordissa, Bunker Hillissä, Lexingtonissa ja Charlestonissa, mikä lisäsi amerikkalaisten optimismia. Sitä tarvittiinkin, sillä vastustajana oli brittiläinen imperiumi, jolla oli maailman suurin laivasto ja ylivoimaiset taloudelliset resurssit. Siirtokunnissa oli 2.5 miljoonaa asukasta Englannin 10 miljoonaa vastaan.

Etäisyys Englannista oli kuitenkin yli 4 000 km, mikä vaikeutti huoltoa ja siirtokuntalaisilla oli ”kotikenttäetu”, koska ympäristö oli heille tuttu. Siirtokuntien joukot olivat kuitenkin heikosti koulutettuja ja vaihtuvia eikä määrä missään vaiheessa ylittänyt 20 000 miestä. Washingtonin ongelma olikin pitää joukot koossa huoltoyhteyksien säilyttäminen kaikissa vaiheissa.

Itsenäisyysjulistus annettiin 4.7.1776. Mannermaakongressi julisti keväällä 1776 siirtokuntien satamat avoimiksi kaikille ulkomaisille laivoille ja asettui siten avoimesti Englannin parlamentin päätöstä vastaan. Kesäkuussa kongressi valitsi Thomas Jefferssonin johtamaan komiteaa, jonka tehtävänä oli laatia perustelut itsenäisyysjulistukselle. Heinäkuun neljäntenä päivänä mannermaakongressi hyväksyi siirtokuntien itsenäisyysjulistuksen.

Voittoisa vapaustaistelu

Vapaussotaa käytiin vuodesta 1775 vuoteen 1783. Ensimmäiset merkittävät taistelut käytiin New Yorkin kaupungin lähellä 1776 kesällä ja syksyllä. Long Islandin taistelussa siirtokuntien joukot kärsivät tappion. Intiaanit olivat potentiaalisia liittolaisia kummallekin puolelle. Irokeeseilla oli tästä kokemusta jo seitsenvuotisen sodan ajoilta. Nyt he olivat aluksi puolueettomia, mutta sitten irokeesiliittoon kuuluvat senecat asettuivat englantilaisten puolelle. Mannermaakongressi sai kuitenkin taivutettua irokeesiliiton amerikkalaisten vapaustaistelijoiden puolelle, jolloin irokeesit päätyivät sotimaan keskenään. Etelässä niin cherokee- kuin creekheimot lopulta asettuivat englantilaisten puolelle lähinnä intiaanien maille tulevan uudisasukasvirran vuoksi.

Lojalistit – ne siirtokunnan asukkaat, jotka kannattivat englantilaisia – olivat ongelma kummallekin puolelle. Heidän informaationsa hämärsi englantilaisten siirtokuntien tilasta saamaa käsitystä. Noin viidennes väestöstä kuului lojalisteihin, mutta he olivat hyvin hajanainen ryhmä.

Keväällä 1777 englantilaiset suunnittelivat erottavansa Uuden-Englannin muista siirtokunnista. Kenraali John Burgoyneb piti tuoda joukkonsa Kanadasta New Yorkin alueen itäosaan ja kenraali Howen piti nousta Hudson-jokea siten, että joukot yhtyisivät Albanyssa. Burgoune kuitenkin kärsi raskaan tappion 17.10.1777 Saratogan taistelussa ja joutui jäämään New Yorkin pohjoisille metsäseuduille. Hänen 6 000 miehen armeijansa antautui. Howe menestyi paremmin ja valtasi Philadelphian, mutta suunnitelma siirtokuntien erottamisesta epäonnistui.

Saratogan taistelun jälkeen Euroopassa alettiin uskoa amerikkalaisten todella voivan saavuttaa itsenäisyyden. Ranska oli valmis tunnustamaan siirtokuntien suvereniteetin. Itsenäisyystunnustus tehtiin kauppasopimuksen osana helmikuussa 1778. Sen lisäksi tehtiin liittosopimus, jossa osapuolet sitoutuivat jatkamaan sotaa siihen asti kunnes Englanti tunnustaa siirtokunnat itsenäisiksi. Sopimuksen tultua julki julisti Englanti sodan Ranskalle. Ranskan tulo siirtokuntien rinnalle heikensi Englannin mahdollisuuksia sodankäyntiin siirtokunnissa, koska selusta piti suojata Euroopassakin. Ranska onnistui vielä kesäkuussa 1779 houkuttelemaan Espanjan liittoon kanssaan. Alankomaalaiset puolestaan pyrkivät hyötymään englantilaisten vaikeuksista käymällä kauppaa siirtokuntien kanssa. Niinpä Englanti julisti sillekin sodan joulukuussa 1780. Englannin vaikeudet Euroopassa luonnollisesti vaikeuttivat aktiivisen sodankäynnin mahdollisuuksia Amerikassa.

Englantilaiset valtasivat Charlestonin keväällä 1780 ottaen vangiksi yli 5 000 vapaustaistelijaa. Vapaustaistelijoiden vastarinta tiivistyi ja sotaonni kääntyi lopullisesti heidän hyväkseen. Lokakuussa 1781 käytiin viimeinen ratkaiseva taistelu Yorktownissa. Vapaustaistelijoiden sotamenestys ei ollut mitenkään häikäisevää, mutta he eivät myöskään missään vaiheessa kärsineet todella tuhoisaa tappiota. Voiton avaimena oli lähinnä sitkeys ja määrätietoisuus. Rauhanneuvottelut aloitettiin Pariisissa keväällä 1782. Amerikkalaisten neuvottelijana oli Benjamin Franklin. Monien vaiheiden jälkeen päästiin alustavaan sopimukseen marraskuussa 1782. Englanti tunnusti virallisesti Yhdysvallat, itsenäisyysjulistuksen otsikon sanoin kolmentoista Amerikan yhdistyneen valtion itsenäisyyden. Länsirajaksi määrättiin Missisippijoki.

Entisen länsirajan ja Missisippin väliseen alueeseen esitettiin vaatimuksia. Virginia vaati noin puolta tästä alueesta. Espanja sai takaisin vuonna 1763 Englannille menettämänsä Floridan. Lojalisteja kohdeltiin huonosti sillä heidän vapaussodan aikana tapahtunut omaisuutensa takavarikointi laillistettiin. Intiaaneillekin tulos oli huono, sillä siirtokuntien Appalakkien länsipuolelle tekemät aluevaltaukset todettiin oikeutetuksi.