Eagle USA

Lyhyt Yhdysvaltojen historia

Itsenäistymisestä sisällissotaan

Yhdysvaltojen ensimmäisessä perustuslaissa eli voimakkaana siirtokuntakauden poliittinen perinne. Osavaltioilla oli niin itsenäinen asema, että ei voitu puhua todellisesta liittovaltiosta vaan pikemminkin lähes itsenäisistä osista muodostuvasta valtioliitosta. Tätä ongelmaa ryhdyttiin ratkaisemaan Philadelphiassa kesällä 1787, Rhode Islandin edustajat tosin olivat poissa.

Alkuperäisten artiklojen muokkaamisen sijasta päädyttiin nopeasti laatimaan kokonaan uutta perustuslakia. Keskustelussa oli kolme periaatetta. Ensiksi keskushallinnolla tulisi olla toimintavaltuudet suoraan kansalaisten suuntaan, ei osavaltioiden päätöselinten kautta. Sillä tulisi olla omat hallinnolliset ja lainsäädännölliset elimet, oma tuomioistuinjärjestelmä, oikeus kerätä veroja sekä säädellä kauppaa ja johtaa ulkopolitiikkaa. Toiseksi hallintovaltaa tuli voida kontrolloida. Kolmanneksi useimmat kannattivat federalismia. Osavaltiot tuli säilyttää, mutta niiden suhde keskusvaltaan oli määriteltävä.

Uusi perustuslaki haluttiin muotoilla mahdollisimman kiinteäksi ja pysyväksi, josta syystä sen täydentäminen säädettiin vaikeaksi. Muutosehdotukset vaativat kahden kolmasosan kannatusta kongressin kummassakin huoneessa tai osavaltioiden kokousten kahden kolmasosan kannatusta ja ratifiointi kolmen neljäsosan kannatusta osavaltioiden päätöksentekoelimissä. Ongelmallisinta oli liittovaltion ja osavaltioiden välisen suhteen määrittely. Lopputuloksena oli federalistinen näkemys. Presidentille tuli paljon toimeenpanovaltaa ja liittovaltion asettamille tuomioistuimille tuli keskeinen asema.

Vuoden 1787 perustuslaki oli erilaisten intressien välinen kompromissi. Sellainen oli myös kongressin valinta ja muoto. Senaattiin, kongressin ylähuoneeseen, tuli kustakin osavaltiosta kahden hengen edustus. Tällä pyrittiin turvaamaan pienten osavaltioiden edut. Edustajainhuoneeseen (alahuone) puolestaan edustajat valittiin osavaltion asukasluvun mukaisessa suhteessa. Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin George Washington kahdeksi nelivuotiskaudeksi (1789–1797), mikä oli omiaan pehmentämään perustuslain soveltamisen ensimmäisiä kriittisiä vuosia.

Yhdysvaltain toiseksi presidentiksi kaudelle 1797–1801 tuli John Adams, joka oli itsenäistymiseen johtaneen kansannousun johtohahmoja. Hänen jälkeensä presidentiksi valittiin Thomas Jeffersson vuosiksi 1801–1809. Hän kirjoitti vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen. Jefferssonin tulo presidentiksi nähtiin merkkinä yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta. Kansalaisoikeuksien saamisen edellytyksiä helpotettiin ja miesten äänioikeutta laajennettiin poistamalla varallisuusmääräyksiä. Merkittävin saavutus Jefferssonin presidenttikaudella oli Louisinian ostaminen Ranskalta vuonna 1803 15 miljoonalla dollarilla. Seuraavien 80 vuoden aikana Louisianasta tuli yksi maailman tärkeimmistä vilja-aitoista.

Seuraava presidentti oli James Madison (1809–1917), yksi vuoden 1787 perustuslain pääarkkitehdeistä. Britit olivat pestanneet Yhdysvaltain kansalaisia laittomasti laivoihinsa ja Kanadassa toimivien brittiläisten agenttien yllytyksestä intiaanit olivat hyökkäilleet luoteisosien uudisasukkaista vastaan. Vuonna 1812 Yhdysvallat julistikin sodan Englannille. Osapuolet solmivat rauhan vuonna 1814, rajat jäivät ennalleen. Kun tavoitteena oli ollut Kanadan ja Floridan liittäminen Yhdysvaltoihin, ei lopputulos vastannut alkuperäisiä toiveita. Sodan kuitenkin koettiin vahvistaneen Yhdysvaltojen asemaa itsenäisenä valtiona.

Rauhan jälkeen seurasi ”hyvien tuntemusten kausi” (Era of Good Feelings). Leimallista oli pieni valtionvelka, sisäpoliittinen yksimielisyys ja ulkopolitiikan rauhanomaiset näkymät. Presidenttinä toimi James Monroe (1817–1825). Talouspolitiikan keskeinen tavoite oli oman teollisuuden ja maanviljelyn suojaaminen ulkomaiselta kilpailulta, kunnes ne kykenisivät vastaamaan kilpailuun. Vuonna 1819 Espanja myi Yhdysvalloille Floridan 5 miljoonalla dollarilla. Vuosina 1816–1821 syntyi kuusi uutta osavaltiota: Indiana, Illinois, Alabama, Maine ja Missouri. Kun Missisippin itäpuoliset alueet olivat näin saaneet vakiintuneen aseman, voitiin huomio kiinnittää nopeasti kasvaviin läntisiin territorioihin.

Häneltä sai nimensä ns. Monroen oppi, jonka mukaan Yhdysvallat ilmoitti rajoittavansa ulkopoliittiset toimensa läntiselle pallonpuoliskolle ja kielsi Eurooppaa harjoittamasta Etelä-Amerikassa siirtomaapolitiikkaa. Oppi oli Yhdysvaltain ulkopolitiikan perusta koko 1800-luvun ajan.

Jacksonilainen demokratia

Monroen jälkeen presidentiksi tuli John Quincy Adams vuosiksi 1825–1829 (toisen presidentin John Adamsin poika). Hänen viileän intellektuaali hallitustapansa ei ollut erityisen suosittua, mutta hän kuitenkin vaikutti selkeästi myös Amerikan ja Euroopan vuorovaikutuksen kehittymiseen.

Seuraava presidentti oli Andrew Jackson 1829–1837. Jacksonia pidetään 1800-luvun toisen neljänneksen aikana tapahtuneen yhteiskunnan voimakkaan demokratisoitumisen henkilöitymänä. Ilmapiiri oli avoin sosiaalisten uudistusliikkeiden läpimurrolle, ns. tavallisen amerikkalaisen vaikutusvallan kasvulle. Vaikein ongelma, neekeriorjuus, sai pohjoisessa kasvavaa huomiota.

Manifest destiny

Monroe oli rajannut 1823 julistuksellaan amerikkalaisten ulkopoliittiset intressit läntiselle pallonpuoliskolle, mutta vain parissa vuosikymmenessa alkuaan isolationistinen ja puolustuksellinen argumentaatio muuttui Yhdysvaltain aggressiivista levittäytymistä Pohjois-Amerikan mantereella perustelevaksi opiksi. Laajentumishankkeista alettiin käyttää termiä manifest destiny, ensimmäisen kerran vuonna 1845. Pidettiin suorastaan "Jumalan säätämänä tehtävänä!, että Yhdysvallat ulottaisi vaikutusvaltansa Kanadaan, Alaskaan, Meksikoon ja Kuubaan sekä muualle Länsi-Intian saaristoon.

Kanadan ja Yhdysvaltojen rajan läheinen alue lännessä asutettiin 1800-luvun alkupuolen vuosikymmeninä siten, että Michiganista tuli osavaltio 1837, Wisconsinista 1848 ja Minnesotasta vuonna 1858. Uudisasukkaiden saapuessa lännen preerioille, Kalliovuorten alueille ja Tyynen meren rannikolle, nosti esiin ajatuksen Oregonin yhteisomistuksesta Yhdysvaltojen ja Englannin kesken. Alueen hyvä maaperä ja suurten metsien turkiskauppa sai aikaan suoranaisen massailmiön muuttoliikkeessä. Vuonna 1846 alue jaettiin 49. leveyspiiriä myöden, jolloin Oregonin (osavaltioksi 1859) ja Washingtonin (osavaltioksi 1889) osavaltiot jäivät Yhdysvalloille ja Brittiläinen Kolumbia jäi osaksi Kanadaa.

Ongelmia oli myös lounaisosassa. Yhdysvallat oli halunnut ostaa Texasin juuri itsenäistyneeltä Meksikolta jo 1820-luvulla. Meksiko ei ollut suostunut, mutta amerikkalaiset saivat oikeuden asettua uudisasukkaiksi edellyttäen, että noudattavat kulloisiakin Meksikon hallituksen määräyksiä. Amerikkalaisten ja meksikolaisten yhteiskunnalliset käsitykset kuitenkin poikkesivat niin paljon, että konfliktia ei voitu välttää. Ongelmat kärjistyivät Texasin itsenäisyysjulistukseen maaliskuun alussa 1836, kun Meksikoon oli valittu uusi presidentti Antonio Lopez de Santa Anna. Neljä päivää itsenäisyysjulistuksen jälkeen Santa Annan joukot hävittivät Alamon lähetysaseman San Antoniossa surmaten 188 amerikkalaista. Tapahtumasta on sittemmin tullut yksi Yhdysvaltojen historian myyteistä kuten myös asemaa puolustaneista amerikkalaisista (mm. Davy Crocket).

Puolitoista kuukautta myöhemmin amerikkalaiset voittivat Meksikon joukot ja vangitsivat Santa Annan, joka lupasi tunnustaa Texasin itsenäisyyden, mutta Meksikon uusi hallitus ei sitä hyväksynyt. Texasilaisten viimekätisenä tavoitteena oli liittyä Yhdysvaltoihin osavaltiona. Orjakysymyksen vuoksi presidentti ei kuitenkaan suostunut anomukseen, koska hyväksyminen olise merkinnyt "orjavaltioiden" vahvistumista kongressissa. Texas liitettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1845. Siihen saakka Texas oli toiminut itsenäisen valtion tapaan noudattaen omaa sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Liitämisen seurauksena Meksiko katkaisi diplomaattisuhteensa Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat puolestaan julisti sodan Meksikolle. Sota päättyi vuonna 1848 ja Yhdysvallat sai lounaasta laajat alueet vaatimattomalla 18 miljoojan dollarin hinnalla. Texasin ja Meksikon lounaisrajaksi tuli Rio Grandejoki. Alue kattoi Kalifornian (osavaltioksi 1850), Nevadan (osavaltioksi 1864) ja Utahin (osavaltioksi 1896), valtaosan Arizonasta ja huomattavia osia Uudesta-Meksikosta.

Vuoden 1853 jälkeen Yhdysvaltojen "imperiumi" oli valmis. Mantereellinen manifest destiny oli siten toteutunut. Kun mantereen lounaisosat oli saatu Meksikolta, tuli tärkeäksi tavoitteeksi puhkaista Panaman kannas laivaliikenteelle.

Ajautuminen sisällissotaan

1800-luvun puoliväliin mennessä Yhdysvalloista oli tullut monissa suhteissa voimakas valtio: maa oli alueellisesti laaja, nopeasti lisääntyvä väestö, teollisuus oli käynnistymässä ja maatalous oli suurta. Kansakuntana maa kuitenkin oli nuori. Voitiin kysyä oliko se vielä lainkaan kansakunta.

Amerikkalaisten pyrkimyksenä oli luoda omaa kulttuuriaan ja pysytellä kansainvälisten selkkausten ulkopuolella. Demokraattinen hallintatapa sävytti yhteiskuntaa. Teoriassa kaikki olivat tasa-arvoisia, mutta vastapainona oli yksilö ja hänen vapautensa. Yksilö oli tärkeä, mutta niin oli myös ryhmä. Oman moniarvoisuutta korostavan lisänsä identiteettiään etsivään kansakuntaan toivat vielä eri siirtolaiskansallisuudet. Tavoitteena kuitenkin oli yhtenäinen valtio ja yhtenäinen kansakunta.

Maan eri osat olivat kuitenkin erilaisia. Merkittävin yksittäinen jakaja oli orjakysymys, joka vuonna 1861 johti nelivuotiseen sisällissotaan, maan historian pahimpaan sisäiseen konfliktiin. Sitä mukaa kun uusia valtioita liittyi liittovaltioon, nousi myös orjakysymys yhä useammin puheenaiheeksi. Vuodesta 1820 lähtien ajankohtaista oli vallan jakautuminen orjuuden kieltävien ja sitä kannattavien valtioiden välillä. Brittien siirtomaissa orjuus kiellettiin vuonna 1833, mikä oli omiaan lisäämään asennettä orjuutta vastaan. Pohjoisessa vaatimukset orjuuden lopettamisesta lisääntyivät jatkuvasti. Etelän puuvillateollisuus oli lisäämässä taloudellista merkitystään 1830-luvun alussa, kun massachutsettllainen The Liberator -lehti vaati kiivaasti orjuuden lopettamista vuonna 1831 julkaistussa artikkelissa.

1850-luvun jälkipuolisko oli hyvinvoinnin aikaa puuvillanviljelijöille, kun Pohjoisen teollisuudessa puolestaan elettiin lamakautta. Puuvillantuotannossa orjatyövoima oli menestyksen edellytys. Niinpä etelävaltiolaiset olivat vaatineet orjuuden sallimista kaikissa Lännen territorioissa. Vuonna 1850 tehtiin kompromissi, jossa Yhdysvaltoihin Meksikon sodan jälkeen liitetystä Kaliforniasta tehtiin orjuuden kieltävä osavaltio. Uuden-Meksikon ja Utahin territorioiden osalta orjuudesta ei mainittu mitään. Maan pääkaupungissa orjien kauppaaminen kiellettiin, mutta niiden pitämistä ei kielletty.

Orjajärjestelmän ulkopuolelle jääneiden Uuden-Meksikon ja Utahin vastapainoksi vaati Illinoin senaattori Stephen A. Douglas vuonna 1853 Kansasin ja Nebraskan alueista muodostettavan orjaterritorioita, jonne uudisasukkaat saisivat halutessaan tuoda orjia. Asukkaat saisivat sitten itse päättää liittyvätkö unioniin vapaina vai orjavaltioina. Esitys hyväksytiin vuonna 1854 kongressin molemmissa kamareissa. Päätös sai aikaan vilkkaan muuttoliikkeen kumpaankin territorioon ja myöhempinä vuosina aiheutti varsinkin Kansasissa verisiä yhteenottoja. Kansasista yritettiinkin tehdä orjuuden hyväksyvä osalvaltio vuonna 1858, mutta osavaltion aseman se sai vasta vuonna 1861, jolloin sisällissota alkoi. Liittyminen tapahtui vapaana osavaltiona.

Kansasin-Nebraskan tilanne merkitsi loppua whig-puolueella, joka arvostelijoidensa mielestä ei kyennyt ottamaan riitävän tiukkaa kantaa orjuutta vastaan. Uusi rebublikaaninen puolue vaati orjuuden kieltämistä kaikissa Lännen territorioissa. Demokraattinen puoluekin oli hajallaan yrittäessään tasapainotella orjakysymyksellä. Vielä 1856 presidentinvaaleissa demokraatit saivat presidentiksi James Buchananin. Vuonna 1859 Buchanan joutui tekemään orjuuskysymystä kärjistävän ratkaisun. John Brown, fanaattinen orjuuden vastustaja, räjäytti valtion asevaraston Virgianassa Harpe's Ferryssä osana vapautusvaatimuksian. Brown jäi kiinni ja hirtettiin. Hänestä tuli marttyyri pohjoisessa ja esimerkki orjuuden vastustajien yhteiskunnallisesta vaarallisuudesta etelävaltioissa.

Tilanne oli sekä poliittisesti että asenteellisesti lukkiutunut vuoden 1860 presidentinvaaleissa. Demokraattinen puolue oli niin hajalla, että sillä oli kaksi ehdokasta, mikä auttoi republikaanien ehdokkaan, illinoislaisen orjuuden vastustajan Abraham Lincolnin, voittoon.

Lincolnin valinta merkitsi kuolinsiskua unionille. Etelä-Carolina irtautui unionista jo ennen vuoden 1860 loppua. Kuukauden kuluessa Missippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja Texas seurasivat esimerkkiä. Eronneet osavaltiot muodostivat itsenäisen Amerikan Valtioiden Konfederaation. Pääkaupunkina oli Montgomery Alabamassa ja presidenttinä Jefferson Davis (1808–1887) Mississippistä.

Virkaanastujaispuheessaan 1861 maaliskuussa Lincoln kieltäytyi tunnustamasta irtautumista ja yritti pitää liittovaltion piirissä vielä olevat kahdeksan orjavaltiota lojaaleina. Etelä-Carolinan Charlestonissa sijaitseva Fort Sumterin linnoitus muodostoi laukaisevaksi tekijäksi. Etelävaltiot vaativat sitä luovutettavaksi. Viikkojen empimisen jälkeen Lincoln lähetti linnoitukseen elintarvikelastin, mutta konfederaatio ei sitä hyväksynyt vaan valtasi linnoituksen. Nyt molemmat osapuolet olivat valmiit aloittamaan sodan. Konfederaatioon liittyivät vielä Virginia, Arkansas, Tennessee ja Pohjois-Carolina. Orjuuden sallivat Delaware, Maryland, Kentucky ja Missouri jäivät unioniin.

Sisällissota

Sota kesti tasan neljä vuotta. Sisällissodan taustalla oli muitakin syitä kuin orjuus. Unionin jakoi kahtia enemmänkin kiista orjatalouteen perustuvan yhteiskunnan etenemisestä kuin itse orjuus. Alue, jolla taisteluja käytiin kattoi yli puolet Yhdysvaltain pinta-alasta. Orjavaltioista Delaware oli ainoa, jossa ei taisteltu. Konfederaation joukot iskivät vastaavasti pohjoiseen Ohioon, Pennsylvaniaan, Länsi-Virginiaan (osavaltio 1863), Kansasiin ja Vermontiin, jonne hyökättiin Kanadan kautta.

Unionin joukoissa oli sodan kestäessä n. kaksi miljoonaa miestä, joista 200 000 mustaa. Konfederaation joukoissa oli kaikkiaan 800 000 miestä. Pohjoisen suurempi väestö antoi mahdollisuuden suurempaan armeijaan. Myös taloudellinen ja teollinen voima oli suurempi ja rautateidensä avulla unioni kykeni parempaan huoltoon ja miehistön kuljetukseen.

Virginian rintama oli sodan alusta lähtien keskeistä taistelualuetta. Konfederaatio siirsi pääkaupunkinsa Richmondiin Virginiassa, kun etelän pohjoisimmat osavaltiot liittyivät konfederaatioon. Richmond oli vain 150 km päässä Washingtonista. Kaupunkien välinen konfederaation puolustuslinja kesti hyvin. Tieyhteyksien poikki johtavat joet ja purot olivat luonnollisia esteitä hyökkääjälle.

Konfederaation joukkoja johtivat taitavat Robert E. Lee ja Thomas J. Jackson. Unioni joutui useaan otteeseen vaihtamaan kenraalejaan. Kovin taistelu käytiin vuonna 1863 Gettysburgissa Pennsylvaniassa. Etelän joukkoja johti Lee ja pohjoisen George Meade. Kumpikin puoli kärsi sodan suurimmat tappiot ja konfederaation joukot joutuivat peräytymään etelään.

Vetäytyminen alkoi heinäkuun 4. päivänä 1863 ja samana päivänä konfederaation joukot Vicksburgissa antautuivat kenraali Ulysses S. Grantille. Antauminen merkitsi Missisippin laakson ja läntisen rintaman valvonnan siirtymistä unionille. Samalla katkesivat konfederaation yhteydet läntisiin osavaltioihin, varsinkin Texasiin.

Unionin laivasto kykeni vuoteen 1863 mennessä saartamaan etelän rannikot, mikä merkitsi yhtäältä puuvillan viennin tyrehtymistä ja toisaalta elintärkeiden tarvikkeiden tuonnin estymistä. Brittien saadessa tarvitsemansa puuvillan muualtakin, he eivät myöskään olleet kiinnostuneita tukemaan konfederaatiota varsinkaan, kun britit eivät pitäneet orjajärjestelmästä.

Unioni sai Missisippijoen hallintaansa kesällä 1863. Vuoden 1864 maaaliskuussa Lincoln määräsi kenraali Grantin itärintaman taisteluiden johtoon. Grant valtasi Virginian ja sodan loppu oli lähellä, kenraali William Sheridan kesän ja syksyn 1864 aikana marssi Gerogian läpi merelle saakka. Grantin joukot ottivat Richmondin hallintaansa ja Grant ja Lee tapasivat Appomattoxissa 4.9.1864 ja Lee ilmoitti joukkojensa antautuvan. Neljä vuotta sotaa oli ohi.

Sodan päättyminen merkitsi myös orjajärjestelmän loppumista. Kongressi ratifioi tätä koskevan perustuslain lisäyksen (Amendent XIII) joulukuussa 1865. Unionin voitto merkitsi siis sekä orjuuden päättymistä että liittovaltion säilymistä. Jälleenrakentaminen kesti vuosikausia ja haavojen parantaminen vieläkin pidempään.

Mutta miksi sota oikeastaan oli syttynyt? Oliko se vain välttämätön tapahtuma, jota ei voinut välttää? Etelävaltioiden aspektista syynä oli pyrkimys rajoittaa heidän oikeuksiaan. Sota oli myös kahden talousmuodon, teollisen ja maataloudellisen, konfikti, joka antoi sodalle taloudellisen näkökulman. Myöhemmin on tulkittu Pohjoisen ja Etelän kehittyneen sotaan mennessä kahdeksi eri kulttuuriksi, jotka eivät ymmärtäneet toisiaan ja joilla oli toisistaan virheellinen kuva. Aikalaisten näkökulmasta sodittiin siitä, oliko Yhdysvallat yksi kokonaisuus vai kaksi erilaista yhteiskuntaa. Sotaa käytiin myös orjajärjestelmän puolesta ja sitä vastaan ja sota päättyi vahvemman voittoon.

Sodan jälkeen

Sisällissota ratkaisi monta ongelmaa, mutta toi myös uusia. Orjuus päättyi, mutta mitä piti tehdä entisille orjille? Miten pitäisi kohdella hävinnyttä osapuolta? Lincoln pyrki tekemään Etelän paluun liittovaltioon mahdollisimman helpoksi, mutta kongressi oli eri mieltä. Kapinoinut osavaltio otettaisiin takaisin liittovaltioon vasta sitten, kun 50 % sen jäsenistä oli tehnyt uskollisuuden valan liittovaltiolle. Fanaattinen orjuuden kannattaja ampui Lincolnin 14.4.1865 ja hänen jälkeensä presidentiksi tuli Andrew Johnson. Hän armahti suuren osan kapinoineiden osavaltioiden asukkaista jo vuonna 1865. Johnsonin presidenttikaudelle Yhdysvaltain perustuslakiin tulivat lisäykset, jotka kielsivät orjuuden ja pakkotyön (13. lisäys) ja julistivat mustat Yhdysvaltain kansalaisiksi (14. lisäys).

Etelä oli sodan jälkeen taloudellisesti raunioina. Toipuminen kesti itse asiassa toiseen maailmansotaan saakka. Sodan jälkeen ja myös sen seurauksena Pohjoinen lisäsi teollista ylivoimaansa. Mustien asemaan sota ei tuonut sellaisia muutoksia, kuin orjuuden vastustajat olivat ehkä ajatelleet. Lincoln oli lähtenyt sotaan unionin pelastamiseksi, hän ei pitänyt mustia valkoisten veroisina. Sodan kuluessa hän joutui suuntautumaan enemmän abolionistiseen suuntaan. Kutsuessaan vuonna 1862 unionin alueella asuvia mustia aseisiin hän julisti Pohjoiseen karanneet orjat vapaiksi. Kapina-alueilta orjuus poistettiin vuonna 1863 eli unionin armeijan haltuun joutuneilta alueilta orjuus lakkasi. Vasta sodan jälkeen vuonna 1865 orjuus perustuslain lisäyksellä lakkautettiin koko maasta.

Etelä pyrki palauttamaan asiat ennalleen. Konfederaatioon kuuluneissa osavaltioissa mustien asema pyrittiin käytännössä pitämään samana kun orjilla. Mustia varten säädettiin valkoisille tarkoitetuja lakeja paljon ankarampia "mustien lakeja" (black codes). Muulin varastamisesta sai kuolemantuomion. "Kulkureiksi" luokitellut mustat aiottiin palauttaa työvoimaksi maatiloille, tietenkin ilman palkkaa. Kysymykseenkään ei tullut, että mustilla olisi ollut äänioikeus tai he olisivat voineet hoitaa jotakin virkaa.

Useimmissa etelävaltioissa oli 1860-luvun lopulla sotilaiden luoma hallinto, jossa mustat toimivat sekä äänestäjinä että virkamiehinä. Mistään mustien vallasta ei kuitenkaan voinut puhua. Suuri ongelma hallinnossa oli kaikkialla koulutuksen puute. Tämä koski myös valkoista väestöä, mutta ennen kaikke mustia, joista suurin osa ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Mahdollistamalla opiskelu myös mustille, pyrittiin ongelmaa ratkaisemaan.

Sisällisodan jälkeistä aikaa aina 1870-luvun lopulle saakka pidetään jälleenrakentamisen aikana. Taloudellinen valta etelässä pysyi suurtilallisilla. Rotuerottelu säilyi, mutta jotakin muuttuikin. 1880 mustista lapsista kävi koulua 20 %, kun luku vuonna 1860 oli 2 %. Yli miljoona mustaa saatto jo vuonna 1870 äänestää ja 15 % etelän virkamiehistä oli mustia.

Ku Klux Klan

Mustia oli etelässä totuttu pitämään orjina ja toisen luokan ihmisinä. Heidän äänioikeuttaa ei noin vain sulatettu. Vanhat isännät pyrkivät keinoja kaihtamatta pitämään entiset orjansa kurissa. Tähän pyrittiin salaseurojen avulla, joista kuuluisin Ku Klux Klan organisoitiin Tennesseessä vuonna 1865. Klaanin soturit pitivät operaatoissaan valkoista, myös pään peittävää, viittaa ja kantoivat palavaa ristiä.

Toimintaa hillitsemään säädettiin vuonna 1870 laki (Force Act), joka teki perustuslain 14. ja 15. lisäysten loukkaamisesta rangaistavia. Ku Klun Klan ruoski, tervasi ja höyhensi vihollisiksi katsomiaan mustia. Murhakaan ei ollut tuntematon, joten lain merkitys jäi vähäiseksi.

Laajentuva USA

"Wild west"

Yhdysvallat kasvoi suurvallaksi sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan välisenä aikana. Tuon viiden vuosikymmenen ajanjakson kuluessa maan talous kasvoi ja monipuolistui, ja ulotti niin taloudellisen kuin poliitisen vaikutusvaltansa koko maailmaan. Agraarisesta maasta tuli teollistunut ja kaupungistunut maa. Väkilukukin kasvoi vuoden 1860 runsaasta 31 miljoonasta vuoden 1900 lähes 76 miljoonaan asukkaaseen.

Suuri Länsi asutettiin tuona ajanjaksona. Yksi maailman suurimmista kansainvaelluksista oli Suurten tasankojen ja Kalliovuorten alueen asuttaminen. Missisippin länsipuolella ennen sisällissotaa olivat osavaltioiksi ehtineet Missouri 1821, Texas 1845, Iowa 1846, Kalifornia 1850, Minnesota 1858 ja Oregon 1859. Sisällisodan jälkeen, mutta ennen ensimmäistä maailmansotaa tulivat osavaltioiksi Nevada 1864 (sisällisodan aikana), Nebraska 1867, Colorado 1876, Etelä- ja Pohjois-Dakota, Montana ja Washintong 1889. Idaho ja Wyoming tulivat osavaltioiksi 1890 ja Utah 1896. Utah joutui osavaltioksi päästäkseen luopumaan moniavioisuudesta. Oklahoma tuli osavaltioksi 1907 ja Arizona ja Uusi-Meksio vuonna 1912.

Lännen asuttaminen ei tapahtunut pelkästään rauhanomaisesti. Alkuperäiset asukkaat pitivät aluetta yhä omanaan ja haltuunotto vaati ns. suuret intiaanisodat vuosina 1862–1890. "Villin Lännen" alueella kävivät unionin armeijan ja intiaanien lisäksi sotaa myös karjankasvattajat ja maanviljelijät. Lisäksi kultalöydöt houkuttelivat alueelle kaikenkarvaisia onnenonkijoita. Myös lainsuojattomille rajaseutu oli suotuisaa aluetta.

Elokuvissa alue on villimpää kuin todellisuudessa. Aseet toki olivat yleisiä, mutta pyssysankarit harvinaisia. Pitkät aseet olivat suositumpia kuin elokuvista tuttu "Rauhantekijä". Todellisuudessa aseita tarvittiin metsästykseen eikä kaksintaisteluihin. Yleensä ampumataitokin oli varsin kehno. Lännenkuvien nopeat vetäjät ovat taruolentoja. Tosiasiassa nykypäivän poliisi saa aseensa esiin paljon nopeammin.

Jesse James lienee tunnetuin Villin Lännen rosvoista. Sisällisodassa hän taisteli William Quantrillin joukoissa Etelän puolella jatkaen sissitoimintaansa sodan jälkeen rautateitä ja pankkeja vastaan. Mukana olivat mm.hänen vanhempi veljenä Frank sekä heidän serkkunsa Bob, Jim ja Cole Yonger. Oma mies surmasi Jesse Jamesin palkkion toivossa vuonna 1882.

Daltonin veljekset olivat myös tunnettuja. Frank, Grat ja Bob toimivat jonkin aikaa myös lainvartijoina. Emmet Dalton sortui hevosvarkauteen ja muodosti em. veljiensä kanssa joukkion, joka teki ryöstöjä eri puolilla Länttä 1880- ja 1890-lukujen vaihteessa. Frank ja Grat saivat surmansa ryöstön yhteydessä. Emmet puolestaan sai elinkautisen tuomion, toimien myöhemmin asiantuntijana Hollywoodin elokuvissa kuollen kunnioitettuna yhteiskunnan jäsenenä vuonna 1937.

Wyatt Earp puolestaan oli tunnetuin Lännen sheriffi. Hän oli poliisina useissakin pikkukaupungeissa. Isompia kaupunkeja olivat Dodge City Kansasissa ja Tombstone Arizonassa. Jälkimmäisessä hän joutui vuonna 1879 yhdessä veljiensä Virgilin ja Morganin sekä John Hollidayn kanssa taisteluun pientä lainsuojattomien koplaa vastaan. Tapahtuma tunnetaan O.K. Corralin taisteluna. Tombstonen asukkaat esittävät yhä kesäisin taistelua turisteille O.K.-tilan hevosaitauksilla.

James Butler Hickock soti Pohjoisen puolella sisällissodassa. Hän työskenteli intiaaniagenttina, postivaunujen ajajana ja karjapaimenena. Sheriffinä hän toimi Hays Cityssä ja Abilenessä. Hickock oli mukana myös Buffalo Billin sirkuksessa. Hänet ammuttiin takaapäin Deadwoodin saluunassa 1876 pelatessaan pokeria. Häneen käteensä jäivät kaksi ässää ja kaksi kahdeksikkoa. Kortit tunnetaan edelleen nimellä "kuolleen miehen käsi".

William Frederick Cody tunnetaan nimellä Buffalo Bill. Nuorena hän työskeneli Union Pacificin metsästäjänä. Nimensä hän sai intiaaneilta. Intiaanisodissa hän toimi armeijan oppaana nousten sotilasarvoltaan everstiksi. Vuosisadan lopulla hän perusti sirkuksen, joka loi myyttiä romattisesta Villistä Lännestä. Sirkus vieraila Euroopassa ja myös Helsingissä viime vuosisadan alussa.

Kultalöydöt

Kaliforniassa vuonna 1848 tehtiin ensimmäinen merkittävä kultalöytö. Löydön teki John Augustus Sutter mailtaan. Vuodessa tila jäi ihmisvyöryn alle. Vuodessa Sutterin perustamasta Uuden Helvetian siirtokunasta tuli Sacramento. Kymmenen vuotta myöhemmin Coloradon Cherry Creekissä (Kirsikkapuro) tehtiin tehtiin taas suuri löytö. Samoihin aikoihin löydettiin myös Tahoejärven rannalta Utahista, läheltä Kalifornian rajaa merkittävä hopeaesiintymä. Löytöä täydensivät vuotta myöhemmin hopea- ja kultalöydöt läheisestä Carsonlaaksosta. Alueelle ryntäsi parissa kuukaudessa 20 000 ihmistä.

Suuret joukot valkoisia toi Idahon alueelle vuonna 1860 Cleawater ja Snake joilla tehdyt kultalöydöt. Löydöt sijaitsivat intiaanireservaatissa, mutta muutamassa viikossa alueelle rynnänneet 15 000 kullankaivajaa eivät antaneet sen häiritä ja intiaanit joutuivat lähtemään. Idahosta tehtiin oma territorio vuonna 1863, kun Oregonin itärajan tuntumasta löydettiin lisää kultaa ja hopeaa. Myös Montana sai alkunsa kullankaivajista, kun vuonna 1864 Last Chance Gulchissa (Viimeisen toivon rotko) tehtiin kultalöytö.

Dakotan Blac Hillsin (Mustat vuoret) kultaesiintymistä levisi 1870-luvun alussa huhuja. Vuonna 1874 alueelle teki tutkimusmatkan everstiluutnantti G. A. Custer, joka kertoi alueen olevan täynnä kultaa. Alue kuului kuitenkin rauhansopimuksen mukaan sioux-intiaaneille. Yhdysvallat tarjoutui ostamaan alueen, mutta maa oli intiaaneille pyhää, eikä se ollut myytävänä. USA yritti estää ryntäyksen alueelle, mutta ei siihen lopulta pystynyt, jos sitä tosissaan halusikaan. Jo vuoden 1875 lopussa kulta-alueen reunalle oli perustettu kaksikin kaupunkia - Deadwood ja Custer. Sota intiaanien kanssa oli väistämätön.

Intiaanisodat

Intiaanisotia kesti 30-vuotta. Menestystä ei juuri ollut, joskin yksittäisiä voittoja tulikin. Sitting Bull (Istuva Härkä) Crazy Horse (Hullu Hevonen) ja Gall (Sappi) voittivat Custerin joukot Little Big Hornjoella Montanassa 1876 kesäkuussa. Kostoiskut murensivat intiaanit, jotka antautuivat tai muuttivat Kanadaan.

Mustien vuorten sodan aikana houkuteltiin intiaanit keskittämään voimansa kullankaivajia suojelevia sotilaita vastaan. Alueen pohjoispuolella rakennettiin rautatietä preerialle ilman, että intiaanit olisivat huomanneet sitä ajoissa. Niinhän asia oli suunniteltukin.

Navajot alistivat Kit Carsonin joukot Yhdysvaltain valtaan jo 1860-luvun alkupuolella. Coloradon Sand Creekissä (Hietapuro) vapaaehtoiset tuhosivat rauhallisen cheynnekylän epäillessään intiaanien siirtyneen sodassa etelävaltiolaisten puolelle. Saman intiaaniryhmän kimppuun hyökkäsi Custer vuonna 1868 Washitajoella. 1870-luvulla kukistettiin niin comanchet, apachet, utet, kuin siouxitkin.

Intiaanisotien alussa Yhdysvallat pyrki tarmokkaasti hävittämään kaikki tasankointiaanit. Intiaanit pelasti lopulta se, että heidän tappamisensa tuli kalliimmaksi kuin heidän elättämisensä. Arvioiden mukaan yhden tasankointiaanin surmaaminen tuli maksamaan liittohallitukselle noin miljoona dollaria. Joidenkin kongressin edustajien laskelmien mukaan sotiin käytettyjen varojen koroilla olisi voitu kustantaa täydellinen ammattikoulutus kaikille intiaaneille. Toinen asia on, miten halukkaita intiaanit olisivat olleet sellaiseen koulutukseen.

Sinänsä suuret tasangot olivat vain este Yhdysvaltain sydänalueen ja länsirannikon välillä ennen valkoisen asutuksen leviämistä. Idän ja lännen välisen pysyvän yhteyden tarjosi ensimmäisen kerran vuonna 1875 aloittanut John Butterfielfin postiyhtiö. Sisällisodan jälkeen postivaunut kulkivat kaikkialla Lännessä. Vaunut muodostivat melkeinpä "liikkuvan linnoituksen", jonka kimppuun rosvot - väristä riippumatta - harvoin uskalsivat. joten matkustaminen oli varsin turvallista.

Rautatie sitoi lopullisesti muun Yhdysvaltain yhteyteen länsirannikon ja Suuret Tasangot. Kongressi päätti sisällissodan aikana maantereen halki rakennettavasta rautatiestä. Rakennuttaminen annettiin kahdelle yhtiölle: Union Pacificille ja Central Pacificille.Union Pacific rakensi Omahasta länteen ja Central Pacific Sacramentosta itään. Sisällisota viivytti rakentamista, mutta vuonna 1869 yhteys oli valmis. Etelä sai yhteyden länsirannikolle vuonna 1885.

Kehittyvä talous

Maatalous

Maatalous levisi sisällissodan jälkeen Suurille tasangoille. Texasin eteläosissa karjankasvatus alkoi jo 1820- ja 1830-luvuilla, mutta vasta sisällissodan jälkeen alkoi varsinainen kultakausi. Lihan markkina-alueet olivat kasvavissa teollisuuskeskuksissa idässä, kaukana kasvatusalueilta. Rautatiet helpottivat kuljetusta, mutta niitä ei aluksi riittänyt kaikkialle. Karjaa jouduttiin ajamaan monien päivämatkojenkin päähän radan varteen. Suuren karjanajokauden aikana 1865–1880 noin 35 000 miestä osallistui ajoihin. Heistä mustia oli noin 5 000. Lehmän hinta Texasissa oli 5–8 dollaria, radan varressa 40–60 dollaria.

Tuotannon kasvua seurasi hintojen lasku. Ylilaiduntaminen romahdutti karjatalouden 1886–1887 kovan talven aikana monissa paikoissa kokonaan. Suurtuotantoyritykset kuitenkin säilyivät. Suuret tasangot, varsinkin Texas, lienevät edelleen maailman suurin yhtenäinen lihantuotantoalue.

Maanviljely laajemmassa mitassa levisi Suurille tasangoille 1870-luvulla ukrainalaisten siirtolaisten osoittaessa talvivehnän menestyvän alueella. Ongelmiakin oli. Kynnettäessä preerian multa paakkuuntui auran kärkeen. John Deeren kehittämä kääntösiipinen teräsaura ratkaisi tämän ongelman jo 1830-luvulla. Toinen ongelma oli kuivuus, jonka voittamiseksi rakennettiin tuulimyllyjä pumppaamaan vettä porakaivoista.

Suurten tasankojen laajoilla viljelyksillä oli suuri merkitys myös uusilla teknisillä keksinnöillä. Sellaisilla kuin McCormikin 1834 patentoimalla niittokoneella ja 1836 keksityllä puimakoneella sekä 1872 käyttöön tulleella sitojalla. Satoi pysyi jokseenkin samana 1830-luvulta aina 1950-luvulle, mutta sen tuottamiseen tarvittava työpanos väheni koko ajan. Myös viljelyalan kasvaminen lisäsi tuotantoa. Perimmäisenä tavoitteena oli saada Suuret tasangot, Kalliovuoret ja Lounaisalue oikeasti Yhdysvaltain hallintaan ja saada intiaanit joko väistymään tai ottamaan oppia valkoisista viljelijöistä ja ehkä sulautumaan valtaväestöön.

Tavoitetta tuettiin erilaisilla asutuslaeilla, joiden seurauksena viljelyala kasvoi viidessä vuosikymmenessä (1860–1910) 800 neliökilometristä kolmeen ja puoleen miljoonaan neliökilometriin. Maatalouden osuus kansantuotteesta kuitenkin pieneni. Kun se 1860 oli 30 %, osuus kaksi vuosikymmentä myöhemmin oli enää 20 %. Työvoiman osuus oli suurempi, vuonna 1870 vielä puolet työvoimasta työskenteli maataloudessa. Tuotannon kasvu kuitenkin laski hintoja, monesti tuotto ei riittänyt velkojen ja muiden maksujen kattamiseen.

Teollisuus

Tuhoisan sisällissodan jälkeen Yhdysvaltain talous kasvoi nopeasti. Puhuttaessa ajanjaksosta 1865–1890 käytetään siitä usein ilmaisua "kultainen kausi" (Gilded Age). Teollisuuden alkukotina pidetään Uutta Englantia, jossa oli vuoden 1812 sodan jälkeen siirrytty valmistamaan teollisuustuotteita itse, kun sota oli estänyt niiden tuonnin Englannista. Varhaisesta teollisuudesta merkittävä osa perustui puuvillan käyttöön raaka-aineena. Sisällisodan aikana tekstiiliteollisuus ymmärrettävästi taantui ja sodan jälkeen se alkoi siirtyä etelään.

Nykyaikaisen teollisuuden läpimurto tapahtui juuri ennen sisällissotaa maan pohjois- ja koillisosissa. Rikkaat luonnonvarat ja vähäinen työvoima kehittivät pääomavaltaista teollisuutta. Teräksen käytön yleistyminen yhdessä uusien raudanjalostusmenetelmien kanssa avasivat uusia hiili- ja rautakaivoksia. Pittsburg Pennsylvaniassa, Chigago Illoinoisissa sekä Toledo ja Cleveland Ohiossa kasvoivat sulattamoiden, valssaamoiden ja konepajojen keskuksiksi. Yhdysvalloissa oli puolet maailman rautateistä vuonna 1865 ja kehitys oli samansuuntaista aina 1950-luvulle saakka. Kuljetuskalustoon tarvittiin runsaasti terästä.

Nopea teollistuminen ja taloudellinen kasvu synnyttivät myös Yhdysvaloihin uuden varakkaiden luokan, jotka stereotypian mukaan olivat häikäilemättömiä, ahneita, itsekkäitä, varsinaisia "rosvoparoneja" (robber parons). Sellaisa kuin Standard Oil -yhtiön John D. Rockefeller tai Andrew Carnegie ja John Pierpoint Morgan.

Carnegie keräsi varallisuutensa terästeollisuudessa ja Morgan aloitti rautateillä ja toimi myös terästeollisuudessa organisoiden United States Steel teräskonsernin. Carnegie myi teräskonserninsa vuonna 1899 käyttäen huomattavan osan rahoista hyväntekeväisyyteen perustamalla kirjastoja, sairaaloita ja tutkimuslaitoksia sekä stipendisäätiöitä. Hänen mielestään ei juuri kannattanut antaa almuja yksilöille, vaan piti kohottaa koko kansan sivistys- ja varallisuustasoa koulutuksen myötä.

Liittovaltio auttoi kaikkia teollisuuden haaroja erilaisin tukitoimin mm. suojatullein. Teollisuustyöläisiin tuki ei yltänyt. Heidän asemansa oli varsin huono, joskaan ei huonompi kuin muulla, vaikkapa Euroopassa. Ennen sisällissotaa tehtaat olivat pieniä ja omistajan ja työntekijän välillä oli usein henkilökohtainen suhde. Sisällissodan jälkeen tehtaat kasvoivat ja työnantajat perustivat liittoumia ja voivat siten kasvattaa työntekijöihin kohdistuvaa vallankäyttöään. Koneistumisen yleistyminen ja laajentuminen edellyttivät yhä ammattitaitoisempia työläisiä, mikä puolestaan merkitsi ammattitaidottomien aseman tuntuvaa heikkenemistä.

Läntisestä laajentumisesta imperialismiin

Mantereellisen laajentumisen edetessä Yhdysvallat alkoi jo varhain etsiä ekspansiivisia mahdollisuuksia myös merien takaa.Texasia asutettaessa puhuttiin, varsinkin etelässä, tupakan, puuvillan ja sokerin plantaasiviljelyn laajentamista Kuubaan tai Länsi-Intian muille saarille. Alueet olivat kuitenkin joko itsenästyneet tai olivat jonkin eurooppalaisen suurvallan siirtomaina.

Yhdysvaltoja kiinnosti Karibian alueen lisäksi Tyyni valtameri. Kalifornian ja Oregonin valloitusten yhtenä taustatekijänä oli parantaa suuren potentiaalin omaavaa Kiinan kauppaa eikä alueen merinisäkkäiden pyyntiäkään halveksittu.

Japanin suhteen USA toimi aktiivisesti. Presidentti lähetti vuonna 1852 laivasto-osaston kommodori Matthew C. Perryn johdolla tutkimaan kaupankäyntimahdollisuuksia tuolloin hyvin sulkeutuneen Japanin kanssa. Kommodori esitteli Tokion lahdella sota-alustensa tulivoimaa ja lupasi tulla vuoden kuluttua uudestaan keskustelemaan kiinnostaisiko kauppasopimus. Vuonna 1854 Japani olikin valmis luopumaan sulkeutuneisuudestaan. 1870-luvulla maiden välinen kauppa alkoikin kukoistaa.

Myös Alaskan ostaminen Venäjältä vuonna 1867 kuului ekspansioon Tyynellä merellä. Ostolla pyrittiin heikentämään Englannin mahdollisuuksia kasvattaa valtaansa Pohjois-Amerikassa ja siksi Venäjä myi Alaskan mieluimmin Yhdysvalloille. Näin Englanti ei päässyt Venäjän "takaoven" vartijaksi. Venäjän haltuun Alaska oli joutunut vuoden 1741 tutkimusmatkojen seurauksena.

Alaska oli sotilashallinnossa vuodet 1867–1877. Kun sotilaat poistuivat, ei Alaskassa oikeastaan ollut hallintoa lainkaan, eikä Yhdysvalloilla ollut siihen suurtakaan kiinnostusta. Vuonna 1879 Luoteis-Kanadassa tehdyt kultalöydyt aiheuttivat rynnäkön alueella ja Yhdysvaltain mielenkiinto Alaskaan elpyi. Yokonin kultarynnäkkö sai aikaan vilkkaan kauttakulun Alaskan satamissa ja Nomen kultalöyty Alaskassa vuonna 1906 tuotti kultaa alueen kauppasumman verran.

Kultarynnäköiden myötä Alaskasta tuli pienoiskoossa uusi "villi länsi", kaikenlainen laittomuus oli yleistä. Siviilihallinto perustettiin alueelle 1884 ja territorio Alaskasta tuli 1912 ja osavaltio vuonna 1959.

Laajentumista tapahtui myös toisella suunnalla. Hawaijin kuningaskunnan alueelle Yhdysvaltalaisia asettui asumaan 1800-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäiset olivat Uuden Englannin lähetyssaarnaajia. Alue oli suotuisaa sokerinviljelylle ja Hawaijilaista sokeria voitiinkin viedä Yhdysvaltoihin ilman tullia. Vastineeksi Yhdysvallat sai Pearl Harborin laivastotukikohdan Oahun saarella. Alkuperäiset asukkaat eivät kehityksestä pitäneet ja kuningatar Liliuokalani noustessaan valtaistuimelle vuonna 1891 pyrki rajoittamaan valkoisten viljelijöiden valtaa. Yhdysvaltalaiset nousivat kapinaan ja kukistivat kuningattaren merijalkaväen ja tykkiveneiden avulla.

Kapinalliset pyysivät välitöntä liittämistä Yhdysvaltoihin, mutta se ei onnistunut. Yhdysvaltain virallinen osa saariryhmästä tuli vuonna 1898 ja osavaltio vuonna 1959.

Latinalainen Amerikka - USA:n takapiha

Pitkäaikainen ulkoministeri William Seward oli keskeinen neuvottelija hankittaessa Alaska Yhdysvalloille. Hänen unelmanaan oli rakentaa Yhdysvalloista maailman johtava kauppamahti. Seward kannatti ekspansiota Tyynellä merellä. Pyrkimyksenä oli liittää Kuuba ja muut Länsi-Intian saaret Yhdysvaltoihin. Seward neuvotteli myös mahdollisuudesta rakentaa kanava Panaman kannaksen poikki.

Lisääntyvien kauppayhteyksien vuoksi USA:n vaikutusvalta Latinalaisessa Amerikassa kasvoi. Vuonn 1889 Washingtonissa pidettiin panamerikkalainen kokous, johon osallistui 18 valtiota. Kokouksessa sovittiin yhteisistä toimista mm. tullitariffien pienentämiseksi ja kauppavaihdon lisäämiseksi.

1800-luvun kuluessa Englannista oli tullut tärkein ulkopuolinen vaikuttaja Latinalaisen Amerikan politiikassa. Yhdysvaltain halu laajentaa vaikutusvaltaansa ajoi sen ristiriitaan Englannin, entisen emämaansa kanssa. Venezuelan ja Brittiläisen Guyanan välillä oli rajakiistoja, jotka juonsivat jo 1820-luvulta. Kun alueelta löydettiin kultaa, tuli rajasta tärkeä. Presidentti Cleveland havaitsi tässä tilaisuuden auttaa amerikkalaista sisarvaltiota eurooppalaista siirtomaavaltaa vastaan. Presidentti Cleveland painosti Englantia suostumaan yhdysvaltalaisen välityskomisson ratkaisuun rajakiistassa. Vedoten Monroen oppiin hän julisti Yhdysvaltojen olevan käytännöllisesti katsoen suvereeni koko Amerikan mantereella.

Kuuba oli ollut ekpansinistisen kiinnostuksen kohteena pisimpään, ehkä Kanadaa lukuun ottamatta. Liikemiehet olivat sijoittaneet saarelle sokerin ja tupakan tuotantoon. Sissit, jotka taistelivat Kuuban itsenäisyydestä Espanjaa vastaan, alkoivat tuhota tuotantolaitoksia, jolloin liikemiehet vaativat pääkaupunkia puuttumaan asiaan. Maaliskuussa 1898 presidentti William McKinley julistikin sodan Espanjalle sen jälkeen kun amerikkalainen taistelulaiva "Maine" oli räjähtänyt Havannan satamassa. Amerikkalaiset syyttivät espanjalaisia laivan räjäyttämisestä, joskaan asiasta ei ollut näyttöä.

Espanjalaisten alukset tuhottiin Santiagon lahdella Kaakkois-Kuubassa ja samalla vallattiin Santiago. "Loistava pikku sota", kuten ulkoministeri John Hayn asian ilmaisi.Sotaa käytiin myös Tyynellä merellä, jossa amiraali George Dewey tuhosi Espanjan Tyynenmeren laivaston Manilanlahdella toukokuussa 1898.

Filippiiniläiset eivät suinkaan suhtautuneet amerikkalaisiin vapauttajina, koska eivät hyväksyneet sitä, että USA liitti saaret omaksi alueekseen. Filippiiniläiset nousivat kapinaan uusia isäntiään vastaan helmikuussa 1899. Ensimmäisen miehitysvuoden aikana yli 8 000 itsenäisyystaistelijaa sai surmansa.

Vuonna 1916 Filippiinit saivat rajoitetun itsehallinnon. Franklin D. Roosevelt ryhtyi 1930-luvulla aktiivisti tutkimaan mahdollisuuksia rauhaan ja saarten itsenäistymiseen. Toinen maailmansota keskeytti prosessin ja Filippiinit irrottautui Yhdysvalloista vasta vuonna 1946.

Karibian merestä muodostui 1900-luvun alussa käytännössä yhdysvaltalainen sisämeri. 1904 presidentiksi noussut Theodor Roosevelt ajoi näkemystä Yhdysvalloista maailmanpoliisina "ison kepin" politiikallaan. Nimi tuli Rooseveltin sanoista, kun hän sanoi politiikkanaan olevan puhua lempeästi, mutta kantaa suurta keppiä. Monroean oppia Roosevelt laajensi korollaarillaan. Sen mukaan eurooppalaisen sekaantumisen estämiseksi Yhdysvallat voi itse sekaantua läntisen pallonpuoliskon valtioiden politiikkaan. Selkokielellä tuo tarkoitti, että sivistyneen valtion tulee intervoida, jos sivistymätön valtio tekee väärin ja läntisellä pallonpuoliskolla sivistynyt valtio oli USA.

Muodollisesti Yhdysvallat ei alistanut Karibian tai Keski-Amerikan valtioita siirtomaakseen. Yhdysvallat siirtyi "eurooppalaisesta" tai "englantilaisesta imperialismista" "taloudelliseen" tai "yhdysvaltalaiseen imperialismiin". USA valvoi yhdysvaltalaisten sijoittajien taloudellisia ja muita etuja alueella alistaen sen näin taloudelliseen ja poliittiseen riippuvuuteen itsestään.

Alkuuun | USA | Venäjä | Ay-liike | Kehykset