Eagle USA

Lyhyt Yhdysvaltojen historia

Eristyjästä maailman johtajaksi

I maailmansota

Monroen opin synnystä lähtien USA oli pysytellyt erillään Euroopan politiikasta. Usein sanotaan USA:n eristäytyneen maailmanpolitiikasta, mutta se on perin eurooppalainen näkemys. Eurooppa ei ole koko maailma ja Karibian ja Tyynenmeren alueella Yhdysvaltojen politiikkaa ei suinkaan luonnehdittu eristäytyneeksi. Kaikki sisällissodan jälkeiset presidentit harjoittivat ekspansionistista politiikkaa, jonka kohteena olivat milloin intiaantit, milloin Alaska tai Karibian alue jne.

Theodor Roosevelt nousi presidentiksi vuonna 1906, kun presidentti William McKinleytä oli ammuttu 6.9.1901 ja hän kuoli kahdeksan päivää myöhemmin. Roosevelt luopui presidenttiydestä vaalikauden päättyessä 1908. Häntä seurasi William Howard Taft, Rooseveltin suosikki ja "ison kepin" politiikka jatkui. Vuoden 1912 vaaleissa presidentiksi nousi Woodrow Wilson. Hänen hallituksensa teki intervention mm. Nicaraguaan, Kuubaan, Haitiin ja Dominikaaniseen tasavaltaan.

USA keskittyi pitkälti oman maansa lähialueisiin, jotka eivät kiinnostaneet europpalaisia eivätkä nämä pitäneetkään Yhdysvaltoja todellisena "maailmanvaltana". Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Euroopassa, kuulutti Wilson USA:n puolueettomuutta. Aluksi kansalaisten keskuudessa tunnettiin saksalaissympatioita historiallisista syistä. Olihan juuri Englannin kanssa ollut historian kuluesa monia kiistoja. Kaupalliset intressit kuitenkin painoivat hallitusta Englannin ja Ranskan suuntaan. Sodan alkuvuotena oltiin tosin joutua konfliktiin Englannin kanssa Saksan kanssa käydyn kaupan johdosta, mutta tilanne rauhoittui ympärysvaltojen kanssa käydyn kaupan lisääntyessä nopeasti.

Wilson tuli valituksi uudelleen vuoden 1916 vaaleissa miehenä, joka piti USA:n poissa sodasta. Tahtomattaan amerikkalaiset kuitenkin joutuivat sotaan mukaan. Saksalainen sukellusvene upotti englantilaisen matkustajalaivan toukokuussa 1915 ja 128 amerikkalaista hukkui. Elokuussa upposi "Arabic" ja vuoden 1916 maaliskuussa "Sussex" vieden mukanaan runsaasti amerikkalaisia. Kun Saksa vielä tammikuussa 1917 julisti sukellusveneidensä upottavan kaikki Englantiin matkalla olevat alukset muuttui Yhdysvaltojen asenne ja se liittyi sotaan huhtikuussa 1917.

Aselepo saatiin aikaan 11.11.1918, mutta Yhdysvaltojen osalt sota ei vielö loppunut. Keväällä 1918 Venäjä oli Brest-Litowskin rauhansopimuksella irroittautunut sodasta sen jälkeen, kun Lenin ja bolsevikkien oliva syksyllä 1917 tehneet vallankumouksen Venäjällä. Englanti ja Ranska lähettivat joukkoja Murmanskiin ja Arkangeliin tukemaan Leninin vastustajia ja pakottaakseen Venäjän taas mukaan sotaan ja Saksan itärintaman avaamiseen. Yhdysvaltain 339 jalkaväkirykmentti liittyi tähän joukkoon.

"Jääkarhuprikaati" taisteli neuvostovenäläisiä vastaan englantilaisen kenraalin alaisuudessa. Tilane oli kuitenkin sekava, eikä tehokasta yhteistoimintaa syntynyt ja kesällä 1919 joukot vedettiinkin kotiin. Yhdysvalloilla oli 7 000 miehen armeija myös Kaakkois-Siperiassa, jossa se valvoi japanilaisten laajentumispyrkimyksiä alueella. Yhdysvallat ei halunnut Japanin hyötyvän liikaa Venäjän heikkoudesta. Joukkojen poistuttua alkuvuodesta 1921 Siperiasta tulikin nopeasti Neuvostä-Venäjän osa.

Sodan jälkeen Wilson halusi levittää USA:n mallin mukaista kapitalistista demokratiaa, joka kävisi kauppaa kaikkien kanssa. Kyseessä oli Wilsonin liberalistis-kapitalistinen vastine Leninin ja kommunismin haasteelle. Wilsonin "Uuteen järjestykseen" kuului merten ja kaupan vapaus sekä kansojen itsemääräämisoikeus. Keskipisteenä toimisi kansainvälinen järjestö Kansainliitto.

Maailmansodasta toiseen

Sodan jälkeinen vuosikymmen oli Yhdysvaltain viihdehistorian nousukautta. Elokuvastudiot Hollywoodissa vakiinnuttivat asemansa ja kun monien USA:n kansalaisten taloudellinen asema oli turvattu, puhutaankin usein "iloisesta 20-luvusta".

Naiset pääsivät liittovaltion vaaleissa ensimmäisen kerran äänestämään vuonna 1920. Maailmansodan edellä USA:lla oli 4 miljardia dollaria velkaa Euroopan valtiolle. Sodan jälkee nämä olivat velkaa USA:lle 14 miljardia dollaria. Ainoa velkansa kokonaan maksanut valtio on Suomi. Muut lopettivat maksunsa 1930-luvun taloudellisten vaikeuksien aikana. Suomen maksamista varoista muodostettiin myöhemmin stipendirahasto, Amerikan Suomen laina-apurahat (ASLA).

Presidentti Warren Harding pyrki ulkopolitiikallaan pitämään Yhdysvallat kriisien ulkopuolella ja vastustamaan vallankumouksia sekä rauhoittamaan kansainvälisiä kiistoja. Kun kongressi ei ollut halukas myöntämään suuria summia puolustusvoimille, pyrittiin rajoittamaan myös muiden varustelumenoja.

Vuoden 1924 presidentinvaalit voitti Calvin Coolidge, joka oli ollut Hardingin varapresidentti. Vuoden 1928 vaaleissa hän ei enää asettunut ehdolle ja presidentiksi tuli Herbert Hoover. Kaikkien kolmen presidentin politiikka oli suvaitsematonta. Maailmansoda jälkeen "punaisesta vaarasta" oli tullut tehokas keino ammattiyhdistysliikkeen estämiseksi. Vuonna 1925 ammattiliitoissa oli vähemmän jäseniä kuin Ku Klux klaanissa. Vuonna 1924 J. Edgar Hoover nimettiin liittovaltion poliisin (Federal Bureau of Investigation) johtajaksi ja hän suuntasi voimakkaasti FBI:n toimia kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä vastaan.

Ku Klux klaani organisoitui uudelleen 1915 ja eli uutta tulemistaan maailmansodan jälkeen ollen nyt valtakunnallinen järjestö. Kohteina olivat paitsi mustat myös katoliset, juutalaiset, kommunistit ja kaikki "ei-yhdysvaltalaiset ulkomaalaiset". Keskiluokalle se järjesti juhlia ja sosiaalisia tilaisuuksia. Ulkomaalaisvirran pysäyttämiseksi kongressi sääti ensimmäisen ns. kiintiölain vuonna 1921 (Quota Act). Laki rajasi kustakin maasta tulevien uusien siirtolaisten määräksi kolme prosenttia USA:ssa vuonna 1910 asuneiden ko. kansallista alkuperää olevien kansalaisten määrästä. Tarkoituksena oli lähinnä estä etelä- ja itäeurooppalaista siirtolaisuutta. Kaikkia länsimaita laki ei edes koskenut. Siirtolaismäärä sinänsä laskikin, mutta valikointi onnistui heikosti.

Fundamentalistinen protestantismi nosti päätään katolilais- ja juutalaisuusvastaisuuden myötä. Fundamentalismia oli helppo käyttää mihin tahansa tarkoitukseen. Vaadittiin esimerkiksi koulukirjojen puhdistamista sekä "poliittisesta" että "luonnontieteellisestä" saastasta. Kiista johti Tennesseessä oikeudenkäyntiin vuonna 1924. Opettajaa, joka opetti lapsille evoluutioteoriaa eikä Raamatun kirjaimen mukaista maailman luomista, syytettiin osavaltion lain rikkomisesta.

Maaseudulla rasismi ja suvaitsemattomuus oli vielä kaupunkejakin yleisempää. Etelässä mustien asema heikkeni entisestäänkin aiheuttaen muuttopainetta pohjoiseen, mikä oli yksi syy Ku Klux klaanin leviämiseen myös pohjoiseen. Yhdysvaltain korkein oikeus oli vuonna 1896 todennut mustia koskevien segregaatiolakien olevan laillisia. Mustilla olikin omat osastonsa kirjastoissa, junissa, ravintoloissa, ylipäätään kaikissa paikoissam joissa mustat ja valkoiset saattaisivat kohdata.

1920-luvun alussa oli laajasti rotumellakoita: Tennesseen Knoxvillessä, Nebraska Omahassa ja Oklahoman Tulsassa ja Elainessa. Rotumellakoiden lisäksi Chigago joutui myös rikollismellakoiden kohteeksi vuoden 1919 kieltolain seurauksena. Lakien kuitenkin kierrettiin ja usein kiertäminen oli taloudellisesti kannattavaa ja monet järjestöt ryhtyivät tuohon toimintaan. Järjestöjen välillä syntyi kilpailua, joka päättyi ns. Valentinen päivän verilöylyyn Chigagossa vuonna 1929. Tuolloin Al Caponen järjestö kukisti kilpailijansa Bug Moranen ryhmän. Rikollisia olikin vaikea saada kiinni, eikä Caponeakaan koskaan saatu varsinaisest rikollisesta toiminnasta tuomittua, vaan veronkierrosta.

Suuri lamakausi ja New Deal

Yhdysvaltain historian synkimpiä vuosikymmeniä on 1930-luku. 1920-luvun lopulla maataloudesta alkanut lama levisi teollisuuteen. "Mustana torstaina" 29.10.1929 kurssit romahtivat New Yorkin pörssissä Wall Streetillä. Pahimmillaan työttömiä oli neljännes työvoimasta ja yhdysvaltalainen hyvinvointi oli vain harvojen ulottuvilla. Presidentti Hoover vastasi maatalouden lamaan ostamalla tuotannon valtiolle ja myymälle sen ulkomaille. Tuotantoa ei kuitenkaan rajoitettu, joten ohjelma romahti 1931. Teollisuuden osalta hän epäonnistui vielä pahemmin. Hooverin mielestä liittovaltion ei tullut sekaantua teollisuus- ja talouselämään, oli moraalitonta auttaa ahdinkoon joutuneita yrityksiä, koska en sen jälkeen saattaisivat tekeytyä tietoisesti valtiosta riippuvaisiksi.

I maailmansodan veteraaneille oli luvattu "bonuksia", jotka tulisivat maksettavaksi vuonna 1945. Monet sotaveteraanit jäivät työttömiksi ja alkoivat vaatia bonusten maksamisen varhaistamista. Kongressi sääti vuonna 1931 lain, joka salli veteraanien ottaa lainaa bonustensa puolta arvoa vastaan. Toukokuussa 1932 marssi 17 000 veteraania Washingtoniin vaatimaan bonusten välitöntä maksamista. Senaatti ei vaatimukseen suostunut, mutta lupasi veteraaneille ilmaisen rautatielipun kotiin. Monet lähtivätkin, mutta muutama tuhat myös jäi. Presidentti Hoover määräsi heidät karkotettavaksi armeijan voimalla. Yhdysvaltain armeija hyökkäsikin omien veteraaniensa kimppuun kenraalien Douglas McArthurin ja Dwight D. Eisenhowerin johdolla, jotka käyttivät panssareita ja kyynelkaasua "bonusarmeijan" kukistamiseksi. McArthurin mielestä he olivat vain "vallankumousta ajava joukkio" ja "pirun näköisiä äpäriä".

Vuoden 1932 presidentinvaalit voitti Franklin D. Roosevelt (FDR). Ensimmäisen sadan päivän aikana Roosevelt ajoi läpi ohjelman joka tunnetaan nimellä New Deal (Uusi jako). Käytännössä se oli joukko lakeja, jotka eivät sinänsä lopettaneet lamaa, mutta merkitsivät selvää käännettä liittovaltion sitoumuksissa. Kongressi laati uuden pankkilain (Emergency Banking Relief Act), joka antoi presidentille laajat valtuudet puuttua rahoitustoimintaan ja myöhemmin vielä osakekauppoihinkin. Vakavaraisille pankeille luvattii liittovaltion tuki.

Perusajatuksena Roosevaltilla oli liittovaltion rahalla saada pyörät pyörimään, mikä merkitsi luopumista aiemmasta liittovaltion puuttumattomuuden politiikasta. Demokraattisessa puolueessa se merkitsi siirtymist lujan keskusvallan kannalle. Roosevelt sai ajoittain tukea myös sosialisteilta ja muilta pieniltä radikaaleilta vasemmistoryhmittymiltä. Jopa Moskov kehotti 1930-luvulla kansallisia kommunisteja yhteistyöhän edistyksellisten porvareiden kanssa.

Mikään radikaali Roosevelt ei ollut, eikä hän missään tapauksessa halunnut muutta Yhdysvaltojen poliittista järjestelmää tai yhteiskunnan rakennetta. Paremminkin hän halusi pelastaa yhdysvaltalaisen liberalismin ja kapitalismin.

Maatalouden ongelmien helpottamiseksi annettiin vuonna 1933 Agricultural Adjusment Act (AAA), joka rajoitti tuotantoa peltoja pakeketoimalla maksaen siitä korvauksia viljelijöille. Korkeinoikeus totesi vuonna 1936 AAA:n perustuslain vastaiseksi. Kongessi sääti uuden lain, joka ei paljonkaan poikennut aiemmasta, vuona 1938.

National Industrial Recovery Act (Kansallinen teollisuuden toipumislaki) suunniteltiin auttamaan teollisus jaloilleen. Laki määräsi reilun kilpailun säännöt kullekin toimialalle. Lapsityövoima kiellettiin, vahvistettiin minimipalkaksi 11- 15 dollaria viikossa ja työviikon pituudeksi määrättiin 30 - 40 tuntia. Yhtiöiden yhteistyötä helpottaakseen hallitus kumosi anti-trusti lait ja salli kartellien muodostamisen. Vuonna 1935 korkein oikeus kumosi tämänkin lain.

Työväestön järjestäytymistä Rooseveltin hallitus suosi.Yhdysvaltain työläisfederaatio (AFL) kasvoikin nopeasti, vuonna 1935 jäseniä oli yli neljä miljoonaa. Massatuotannon parissa työskentelevät työläiset perustivat vuonna 1935 AFL:n sisään erityisen komitean omien ammattiliittojensa yhdyssiteeksi. Pari vuotta myöhemmin siitä muodostui oma keskusjärjestö Congress of Industrial Organizations, CIO. Siinä missä AFL suosi ammattipohjaista järjestäytymistä CIO suosi teollisuusliitoperiaatetta. Keskusjärjestöt yhtyivät uudeksi keskusjärjestöksi AFL-CIO:ksi vuonna 1955.

1930-luvulla liittovaltio loi joukon erilaisia tilapäisiä ja hätäapuohjelmia. Public Works Administration, PWA (Julkisten töiden hallinto) perustettiin 1933. Se laati pitkän aikavälin työttömyysohjelmia. Civil Works Administration, CWA (Kansalaiste työhallinto) toimi puolestaan tilapäisenä avustustoimistona. Työttömyys kääntyi laskuun vuoden 1933 jälkeen, vaikka lama ei vielä loppunutkaan, vasta toinen maailmansota lopetti laman.

Ulkopolitiikassa Roosevelt oli realisti. Hänen hallituksensa tunnusti Neuvostoliiton vuonna 1933. Latinalaisess Amerikassa noudatettiin ns. hyvän naapurin politiikkaa, millä pyrittiin lieventämään alueen vihamielisyyttä. Euroopan politiikassa jatkui entisenlainen näennäisisolationismi. USA ei "ollut puuttunut" Euroopan asioihin puuttunut jatkuvasti kasvavasta kauppavaihdosta huolimatta. Yhdysvallat oli myös mukana vuonna 1928 solmitussa ns. Kelloggin-Briandin sopimuksessa, jonka allekirjoittajat lupasivat luopua sodasta kansallisen politiikan välineenä. Tavoitteena oli turvata Euroopan rauhaa.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan alkaessa syyskuun alussa 1939 julistautui USA puolueettomaksi sen lisäksi, että 1930-luvun puolivälissä annetut puolueettomuuslait kielsivät käymästä kauppaa sotaa käyvien maiden kanssa sotatarvikkeiksi luokiteltavalla materiaalilla. Sodan alettua Roosevelt pyysi kongressia lieventämään puolueettomuuslakia siten, että Yhdysvalloista voitaisiin viedä Eurooppaan kaikenlasta Englannin ja Ranskan tarvitsemaa tavaraa.

Sota jähmettyi paikalleen Puolan valtauksen päätyttyä. Monet yhdysvaltalaiset pelkäsivät enemmän sosialistista Neuvostoliittoa kuin fasistista Saksaa. Valta osa yhdysvaltalaisisti suhtautui kumpaankin maahan samanlaisina totalitaristisina valtioina. Molov-Ribbentrop sopimus 1939 vain vahvisti tätä käsitystä. Monien mielestä olennaisin ero Stalinilla ja Hitlerillä oli viiksien pituus.

Lokakuun lopussa 1941 saksalainen sukellusvene upotti Islannin edustalla yhdysvaltalaisen hävittäjän. Marraskuussa Roosevelt ilmoittikin USA:n sota-alusten saattavan Yhdysvalloista Englantiin tulevat kuljetukset perille saakka. Varsinaisesti II maailmansota USA:n osalta alkoi Tyynellä merellä Japanilaisten tehtyä lentohyökkäyksen 7.12.1941 Pearl Harborin laivastotukikohtaan Hawaijilla tuhoten osan USA:n Tyynenmeren laivastoa.

Japani hyökkäsi Pearl Harborin lisäksi myös Filippiineille, Guadamiin, Midwayhin, Hong Kongiin ja Malakan niemimaalle julistae sodan sekä Englannille että Yhdysvalloille, jotka seuraavana päivänä puolestaan julistivat sodan Japanille. Japani eteni nopeasti, Filippiinit antautuivat toukokuussa 1942. Eteteneminen Australiaan pysähtyi Uuteen Guineaan ja sen lähialueille. Yhdysvaltojen laivasto sai torjuntavoittoja elokuussa Guadalcanalissa ja lokakuussa Santa Cruzissa.

Japanista huolimatta Eurooppa oli etusijalla Rooseveltin politiikassa. Pohjois-Afrikan maihinnousu marraskuussa oli Stalingradin kaltainen käännekohta sodassa. USA:n hyökkäys jatkui maihinnousulla Sisiliaan ja Italian valloituksella 1933 - 1944 ja Normandian maihinnousulla kesäkuun alussa 1944. Toukokuun alussa vallattiin Berliini ja sota päättyi Saksan antautumiseen.

Tyynellä merellä Yhdysvallat aloitti Guadalcanalin jälkeen saari saarelta tapahtuvanetenemisen Japanin ydinalueille. Iwo Jiman saari valloitettiin keväällä 1945 ja seuraavaksi oltiinkin jo Japanin perinteisellä alueella Okinawa Riukisaarilla. Kaikki osapuolet olivat sodan kuluessa parhaansa mukaan kehittäneet uutta ja tehokkaampaa aseistusta. Ydysvallat oli aloittanut jo ennen sotaa liittymistä atomipommin kehittelyn, joka oli tarkoitettu Saksaa vastaan. Saksa kuitenkin nujerrettiin jo ennen kuin ensimmäinen pommi valmistui. Maailmalle kuitenkin haluttiin osoitaa uuden aseen valtava voima, joka oli yllätys kehittäjille itselleenkin. Lopulta päädyttiin pudottamaan pommi siviilikohteeseen, jolla oli myös suurta sotilaallista merkitystä. Pommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945 ja toinen Nagasakiin 9.8.1945. Ensimmäisen pommin jälkeen Japani pyysi miettimisaikaa liittoutuneiden antautumisvetoomukseen. Kielten rakenne-eroista johtuen pyyntö tulkittiin kieltäytymiseksi ja toinen pommi pudotettiin, jonka jälkeen Japani antautui ehdoitta.

Kotirintamalla Yhdysvallat pääsi muita sotaan osallistuneita maita vähemmällä. Sotatarviketeollisuus toki kasvoi ja muodollisesti oli voimassa tavarasäännöstelykin. Todellisuudessa juuri mitää ei tarvinnut säännöstellä. Kasvanut sotatarviketeollisuus tarjosi runsaasti työpaikkoja ja naisia siirtyi raskaan teollisuuden töihinkin yhä enemmän, kun miehet olivat rintamalla. Lamakausu väistyi ja monille perheille sota merkitsi uutta vaurauden aikaa.

Kotirintamalla sodasta kärsivät eniten etniset vähemmistöt, mikä ei sinänsä ollut uutta yhdysvaltalaisessa järjestelmässä. Japanilaista alkuperää olevat amerikkalaiset, joita erityisesti länsirannikolla epäilitiin "viidenneksi kolonnaksi", kärsivät eniten. Heitä kehotettiin muuttamaan sisämaahan, johon ei taas haluttu aasialaisväestöä. Idahon kuvernöörin mielestä heidät olisi pitänyt palauttaa Japaniin ja sitten upottaa koko saari. Asiaa yritettiin ratkaista sijoittamalla japanilaisväestö kymmenelle intiaanireservaateissa sijaitsevalle internointileirille. Pahimman vainon laannuttua japanilaisamerikkalaisille tarjottiin mahdollisuutta osallistua sotaan kunhan luopuivat uskollisuudesta keisaria kohtaan. Osalle se ei tuottanut vaikeuksia, mutta ne, jotka eivät siihen suostuneet, siirreettiin entistä kurjempiin leireihin. Myöhemmin, vuonna 1988, USA:n hallitus maksoi korvauksia leireille joutuneille.

Intiaanit, Amerikan alkuperäisväestö, eivät ulkonäöltään poikkea niin paljon muista yhdysvaltalaisista, jotta heidä olisi voitu erottaa vaikkapa omiksi joukko-osastoiksi. Yleisen näkemyksen mukaan heitä kuitenkin pidettiin urheina ja sotaisina, jonka vuoksi heidät yleensä pantiin vaarallisimpiin paikkoihin. Armeijayksikön johtajat antoivat yksikkönsä intiaaneille suurinta taitoa vaativat tehtävät.

Erityistä kuuluisuutta sodassa saavuttivat navajoista ja comancheista muodostetu merijalkaväen yksiköt. Ne kommunikoivat omalla äidinkielellään. Japanilaiset salakieliexpertit eivät koskaan kyenneet avaamaan näitä "koodeja".

Mustien osalta segregaatio jatkui niin kotirintamalla kuin sodassakin. Mustat vaativat segregaation lopettamista liittovaltion tehtävissä ja marssivat sen vuoksi Washingtoniin tammikuussa 1941. Kansasissa saksalaiset sotavangit saivat kyllä käydä syömässä samassa paikassa valkoisten kanssa, mutta Yhdysvaltain armeijan mustalla sotilaalle ei sinne ollut asiaa.

Kuumasta sodasta kylmään sotaan

Toisen maailmansodan jälkeen USA oli melkeinpä ylivoivaisesti johtava valtio maailmassa. Miestappiot sodassa olivat vajaat 400 000 kaatunutta, mikä oli samaa suuruusluokkaa samassa ajassa liikennonnettomuuksissa menehtyneiden kanssa. Yhdysvaltojen kaupunkeja ei ollut pommitettu eikä maan talous kärsinyt. Maa oli tosiasiassa vaurastunut, sen kultavaranto oli kasvanut 14 220 miljoonaa dollaria.

Jälleenrakentamista sodan jälkeen oli liittoutuneiden välillä hahmoteltu jo sodan aikana. Teheranissa joulukuussa 1943 Roosevelt, Churchill ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran. Saksan häviöstä ei tuolloin enää ollut epäilystä. Teheranissa sovittiin uudesta huoltoreitistä Neuvostoliittoon Iranin kautta ja sodan jälkeen perustettavasta maailman turvallisuutta varmistavan maailmanjärjestön perustamisesta.

Merkittävin kolmen suuren kokous pidettiin helmikuussa 1945 Jaltalla. Vahvistettiin kukistuvan Saksan ja Itävallan jakaminen neljään miehitysvyöhykkeeseen USA:n, Ranskan, Englannin ja Neuvostoliiton kesken. Neuvostoliitto sai oikeuden pitää Venäjän imperiumin aluet Viron, Latvian ja Liettuan. Englanti puolestaan saisi takaisin vanhat siirtomaansa Aasiassa ja Yhdysvallat etuisuukisa Tyynellä merellä. Myöhemmin Rooseveltia arvosteltiin siitä, että hän oli luovutti Itä-Euroopan Neuvostoliitolle.

Viimeinen suurvaltajohtajien kokous pidettiin sodan jo päätyttyä Potsdamissa heinäkuussa 1945. Neuvostoliittoa edusti edelleen Stalin, mutta Yhdysvaltoja uusi presidentti Harry S. Truman ja Englantia Clement R. Atlee.Tässä tapaamisessa sovittiin yksityiskohtaisemmin maailmanjärjestön perustamisesta ja yhteisistä toimista Japania vastaan.

Yhdysvalloissa joillakin oli alun perinkin vaikeuksia niellä liittolaissuhdetta Neuvostoliiton kanssa. Rooseveltin unelmana oli rakentaa sodan jälkeen Eurooppa, jossa läntiset Neuvostoliiton naapurit olisivat demokratioita sekä taloudellisesti että poliittisesti termin yhdysvaltalaisessa merkityksessä. Mutta maiden hallituksilla olisi kuitenkin hyvät suhteet Neuvostoliittoon. Rooseveltin strategiana oli hyväksyä Neuvostoliiton turvallisuuden kannalta välttämättömät valloitukset kuten Viro, Latvia, Liettua, Puolan itäsosa, Karjalan kannas jne. sekä muodostaa hyvät suhteet Staliniin ja varmistaa Saksan ja Japanin tuho.

Pidemmällä aikavälillä Rooseveltin unelma toteutui vain Suomessa. Sodan loppuvaiheessa Suomalaisia jopa hienokseltaan painostettiin yhdysvaltalaisten taholta lähestymään Neuvostoliittoa, ettei maan taloudellinen asema vaarantuisi. Myös Englannin työväenpuolue neuvoi sosialidemokraatteja pidättymään kaikesta, mikä estäisi Neuvostoliittoa ratifioimasta rauhansopimusta.

Kolme kylmää sotaa

Yhdysvaltalaiset odottivat pitkää kiistaa Neuvostoliiton kanssa yhteistyön kariuduttua. Realisti tajusivat diplomatian rajat pyrkien lisäämään USA:n vaikutusvaltaa silloin kun se joutumatta kolmanteen maailmansotaan oli mahdollista. George F. Kennan, Moskovan lähetystön kakkosmies, toi realistien näkemykset julkisuuteen vuonna 1947 salanimellä "Mr X". Hän vertasi Neuvostoliittoa leikkiautoon, joka etenee, kunnes törmää esteeseen. Este kääntää auton uuteen suuntaan, jonne se taas eteneen. Kennan kutsui Yhdysvaltoja rakentamaan näitä esteita ts. patoamaan Neuvostoliiton etenemistä. Tästä ulkopolitiikasta onkin käytetty nimeä patoamispolitiikka (containtment policy). 1980-luvun puolivälissä Kennan esitti, että hän ei patoamisellaan koskaan tarkoittanut sotilaallista toimintaa.

Alkuvuodesta 1947 kävi ilmi, ettei Englanti kykene rahoittamaan Turkin armeijan modernisointia eikä Kreikan sisällissotaa kommunisteja vastaan. Trumanin hallitus loi yhdysvaltalaiselle kauhukuvan kommunismin voimakkaasta etenemisestä Etelä-Euroopassa. "Punaisen pelon" tukemana USA:n ulkopolitiikkaan liitettiin Trumanin doktriini, jonka mukaan USA auttaa kaikkia hallituksia kommunisminvastaisessa taistelussa.

Kommunismilla peloteltiin mitä kummallisimmissa yhteyksissä. Ankaran talven 1947–1948 seurauksena navajot kärsivät nälkää. Liittohallitus kieltäytyi avustamasta navajoja, koska heidän hallitusmuotonsa edelleen oli yhteisöllinen ja sellaisena kommunistinen, anti-amerikkalainen.

Vuonna 1947 USA päätti antaa ns. Marshall-apua Euroopan jälleenrakentamiseen. Georg Kennan ehdotti tarjouksen ulottamista koskemaan myös Neuvostoliittoa. Venäläiset olivatkin kiinnostuneita dollareista. Ulkoministeri V. Molotov toi Neuvotteluihin Pariisiin 91-jäsenisen valtuuskunnan. Viisi päivää myöhemmin valtuuskunta palasi Moskovaan, koska avun jakamisen perusteista ei voitu sopia.

Neuvostoliitto näki Marshall-avussa Yhdysvaltain valtapyrkimyksiä. Niinpä Neuvostoliiton valtapiiriin jääneiden valtioiden olikin kieltäydyttävä Marshall-avusta, vaikka se niille olisikin ollut tarpeen. Tsekkoslovakia apuun ehti suostua, mutta luopui siitä Neuvostoliiton painostuksesta. Neuvostoliitto pyrki häiritsemään Marshall-avun jakamista myös lännessä käyttäen hyväkseen sille uskollisia lännessä toimineita kommmunistisia puolueita. Suomikin kieltäytyi avusta Neuvostoliiton painostusta peläten, mutta Yhdysvallat varmisti Suomelle avustusohjelman ulkopuolella vähintään yhtä edulliset ja suuret lainat, kuin mitä varsinaisen avun mukana olisi tullut.

Valtava avustussohjelma oli vaikea pala myös Yhdysvaltain kongressille. Kun kommunistit kaappasivat vallan Tsekkoslovakiassa helmikuussa 1948, ohjelma hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Apu auttoi merkittävästi Länsi-Euroopan maita ja oli Yhdysvalloille taloudellisesti hyvä sijoitus eurooppalaisten maiden jäädessä USA:n ulkomaankaupan piiriin avun päättymisen jälkeenkin.

Tsekkoslovakian vuoden 1948 vallankumouksen myötä kylmä sota kuumeni. Länsiliittoutuneet yhdistivät sopimusten vastaisesti miehitysvyöhykkeensä saadakseen ne Marshall-avun piiriin. Neuvostoliitto vastasi saartamalla länsivaltojen Berliinissä sijaitsevat miehitysvyöhykkeet. Läntisessä propagandassa lähes vuoden (1948–1949) kestänyt saarto saatiin näyttämään hyvin julmalta ja ihmisten hädästä piittaamattomalta. Yhdysvaltalaisen ulkopolitiikan tutkijan Lloyd Gardnerin mukaan Trumanin hallitukselle saarron pitkittäminen olikin poliittisesti edullista.

Berliinin jako loi lopullisen pohjan Saksojen jaolle edesauttaen Pohjois-Atlantin puolustusliiton (North Atlantic Treaty Organization, NATO) syntymistä. Alkuaan USA ei ollut halukas tulemaan mukaan, mutta erityisesti Ranskan ja Englannin painostuksesta se lopulta lähti mukaan. "Ensimmäinen kylmäsota" päättyi keväällä 1949 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen ulkoministereiden epävirallisessa tapaamisessa Berliinissä. Neuvostoliiton miehitysvyöhyke tarvitsi tuotteita länsivyöhykkeeltä ja länsivyöhykkeet Itä-Saksan markkinoita, hautasivat suurvallat sotakirveensä, vaikka eivät avoimesti idän ja lännen välisestä kaupasta puhuneetkaan. Tätä ensimmäistä vaihetta voi pitää kylmän sodan eurooppalaisena vaiheena eurooppalaisten valtioiden halutessa USA:ta mukaan kommunismin vastaiseen toimintaa.

Punainen kauhu

Jo vuosisadan vaihteessa sosialismi ja anarkismi olivat kirosanoja amerikkalaisille. Neuvostoliiton synty ensimmäisen maailmansodan jälkivaiheessa teki punaisesta pelosta hysterian Yhdysvalloissa. Maassa tapahtuvan pelätyn vallankumouksen kuviteltuja toteuttajia karkotettiin satamäärin Eurooppaan ja rauhanaatteen kannattajia pistettiin vankilaan. Tuolloin kommunismin karkottamista johti senaattori Palmer.

Punainen kauhu iski uudelleen vuosina 1945–1954. Pelättiin Neuvostoliiton agenttien liittolaisineen tunkeutuneen syvälle amerikkalaiseen elämään ja uhkaavan Yhdysvaltojen turvallisuutta sisältä käsin ulkomaisten kansakuntien syöksyessä kommunismin syövereihin.

Hysteria on kyllä helppo tuomita, mutta hankala selitettävä. Kampanja oli hyvin laaja. Liberaalit ja maltilliset yhdistivät voimansa konservatiivien kanssa tehtävää johtavien luodessa liioiteltuja ja vääristeltyjä argumentteja suoranaisten valheiden lisäksi, jolloin heidän vetoomuksensa näyttivät uskottavilta ja vakuuttavilta.

USA:n pieni kommunistinen puolue oli lähinnä vähäpätöinen, ei mikään uhka. Ennen maailmansodan loppua loppua ilmaantui kuitenkin raportteja vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi. 1945 uutiset kertoivat vasemmistolaisen lehden hallussa olevista salaisista dokumenteista. Vuonna 1946 kanadalaiset vallanpitäjät paljastivat Neuvostoliiton vakoilurenkaan ja vuonna 1948 kongressi sai tietää entistä ulkoministeriön työntekijää syytettävän salaisten asiakirjojen hankkimisesta Neuvostoliitolle. Neuvostoliiton agentit vastaanottivat samana vuonna arkaluontoista tietoa FBI:n vastavakoilutoiminnasta.

Englantilaiset pidättivät vuonna 1950 Klaus Fuchsin atomisalaisuuksien toimittamisesta Neuvostoliitolle. Yhdysvaltain viranomaiset puolestaan pidättivät Julius ja Ethel Rosenbergin yhteydestä Fuchsin juttuun ja tuomitsivat parin syylliseksi ja teloittivat heidät vuonna 1953.

Jo ennen sotaa kongressi perusti Amerikan vastaista toimintaa tutkivan komiten House un-American Activities Committee, HUAC ja kovat toimenpiteet jatkuivat sodan jälkeen presidentti Trumanin käynnistäessä valtion virkamiesten luotettavuutta koskevat tarkastukset vuonna 1947. Ne johtivat 2000 eroamiseen ja 212 erottamiseen. HUAC tutki samana vuonna elokuvateollisuuden jäseniä syynä kommunismin tunkeutuminen elokuvabisnekseen pidättäen "Hollywoodin kymmenikön" osallistumattomuudesta "yhteistyöhön" tutkijoiden etsiessä lisää epäiltyjä. Vuonna 1948 HUAC paljasti kongressijäsen Richard M. Nixonin johdolla Ager Hissin tapauksen. Hän oli entinen Rooseveltin neuvonantaja ja ulkoministeriön virkamies, jonka väitettiin valokuvanneen salaisia asiakirjoja ja toimittaneen kopiot Neuvostoliiton käyttöön.

Kasvanut levottomuus ja havaitut uhkat loivat hyvän pohjan poliittiselle demagogialle. Vuoden 1950 alkupuolella tuntematon wisconsinilainen republikaaneihin lukeutuva senaattori Joseph R. McCarthy kertoi listanneensa 205 ulkoministeriö työntekijää, jotka olivat kommunistipuolueen jäseniä. Myöhemmin hän muutti määrän 81:een ja sitten 57:ään. Tosiasiassa McCarthylla ei ollut mitään todisteita eikä asiakirja-aineistoa, joten hän olisi voinut ilmoittaa minkä hyvänsä lukumäärän. Hänellä oli vain sensaatiomaisia syytteitä, hurjia väitteitä sekä kiihoittava lopputulos, joka nosti hänet kuuluisuuteen.

McCarthy tutki liittovaltion virastojen toimintaa ja työntekijöitä senaatin epäamerikkalaista toimintaa tutkivan valiokunnan puheenjohtajana. Hänen yksinkertaisen väitteensä mukaan kommunistiti olivat salaa soluttautuneet hallitukseen. Myös McCarthyn metodi oli yksinkertainen, hän oli taitava panettelussa, mutta ei toteen näyttämisessä. Hän hallitsi mustamaalauksen ja sepittämisen huomattavasti paremmin kuin konkretian ja tosiasioissa pysymisen. Hänen nostamansa syytteet osoittautuivat heikoiksi, mutta poliitikot epäröivät hänen kritisoimistaan, koska pelkäsivät olevansa seuraava uhri.

Julkisuuden innoittamana McCarthy väitti armeijan majoittavan kommustivakoojien ja heidän kannattajiensa joukkoja. Kenraali Marshallista hän teki "johtavan amerikkalaisen petturin". McCarthy syytti myös paitsi Dwigth D. Eisenhowerin hallituksen jäseniä myös Eisenhoweria itseään.

Televisioidut "Army-McCarthy kuulustelut" vuonna 1954 näyttivät senaattorin syytökset ja hänen hyökkäävän, vastuuttoman menettelynsä. Muiden petollisesta toiminnasta hän ei lopulta todistanut mitään, mutta näytti paljon omasta opportunismistaan. Joulukuussa 1954 senaatti arvostelin julkisesti McCarthya.

Vuodesta 1995 lähtien tapahtuneet paljastukset amerikkalaisista ja venäläisistä asiakirjoista näyttävät, että rajallinen, mutta sinänsä aktiivinen vakoiluverkosti todella toimi Yhdysvalloissa 1930- ja 1940-luvuilla. Hiss ja Rosenbergit olivat osallisina toinnassa, mutta laajuus ja tietojen arvo, kuten heidän motiivinsa ja toiminnan seuraukset ovat jääneet selvittämättä.

Hyvinvointia ja sotilaallista valmiutta

Vuosien 1945-1980 ajanjaksoa leimasivat muistot lamasta ja sodasta. Äänestäjät suosivat niitä menettelytapoja, joiden tavoitteena oli välttää uusi kotimainen taloudellinen katastrofi ja uusi maailman laajuinen ulkomainen katastrofi. Äänestäjät kannattivat hyvinvointivaltion ylläpitoa, liittovaltion hallinnon laajan ja pysyvän rakenteen luomista ja sotilaallista valmiutta.Ulkonaisesti ajanjakso usein mielletään kuluttajien juhlana.

Kasvua ja vaurautta juhliva taloudellinen järjestelmä kohtasi kuitenkin lopulta puutteen ja rajallisten varojen todellisuuden. Romahduksen ja taistelun kestänyt poliittinen järjestelmä oli vaikeuksissa kotimaisen protestin hillinnässä. Sotilaallinen järjestelmä kukisti 1940-luvulla vastustajansa kahdessa maailmankolkassa, mutta törmäsi 1960 ja 1970-luvuilla Kaakkois-Aasiassa varsin hankalaan viholliseen.

Nousukausi sodan jälkeen

Toisen maailmansodan päättyessä talousnäkymät vaikuttivat aluksi synkiltä. Sodan päättymisen pelättiin laukaisevan taloudellisen katastrofin alun. Liittovaltion kulutus laski voimakkaasti, kulutusteollisuus uusiutui miljoonien palveluksessa olleiden valmistautuessa palaamaan siviilielämään. Jyrkkä romahdus näytti mahdolliselta. Presidentti Truman kotiutti joukot nopeasti, jotta nämä pääsisivät palaamaan perheidensä pariin. Talouden säännöstelyä alennettiin asteittain, jotta vältettäisiin äkillisiä uhkia vauraudelle.

Sodan aikana amarikkalaiset olivat säästäneet 140 miljardia dollaria, mutta hyödykkeitä ei juuri ollut ostettavana. Sodan jälkeen alkoi kulutusjuhla, mutta ongelmiakin tuli. Kulutushyödykkeiden puuttumisen vuoksi niiden hinnat nousivat ja seurasi järjestäytyneet työvoiman lakkoaallot.

Kun sotilaat palasivat kotiin syntyvyysaste alkoi kohota vuoden 1946 alussa. Huippu saavutettiin vuonna 1957, jolloin syntyi yli neljä miljoonaa lasta. Euroopassa oli sodan jälkeen lyhytaikainen syntyvyyden kasvu, mutta amerikkailest kokivat vallan muuta: heillä beibi-buumi kesti kaksi vuosikymmentä.

Kasvaneen varallisuuden ja suurempien asuntojen myötä amerikkalaiset muuttivat elämäntyylinsä lisäksi asumistyylinsä. Ainoastaan kolmannes amerikkalaisista pysyi kaupunkilaisina ajanjaksolla 1940–1970. Maaseutuväestö väheni puolesta alle kolmasosaan väestöstä. Sen sijaan kehitettiin uusi elämän sektor - esikaupungit. Kaupunkien laitamilla asuvien määrä nousi yli kolmannekseen amerikkalaisista.

Talouden laajeneminen sodan jälkeen oli huomattavaa. Kokonaiskasvu vuosina 1945 - 1980 oli yli 11-kertainen. Kohonneet hinnat eivät syöneet kaikkea tuottoa. Inflaatioon sovitettu tuotannon rahamääräinen nousu oli yli 55 % vuosina 1945–1960. Jopa 1960- ja 70-luvuilla, pahimpina inflaatiovuosikymmeninä, kotimainen bruttokansantuote yli kaksinkertaisui. Todelliset henkilökohtaiset tulot nousivat vuosina 1945 - 1960 25 % ja seuraavan kahden vuosikymmenen aikana 70 %. Yhdysvallat oli maailman vaurain, tuotteliain ja korkeimman elämäntason omaava maa maailmasa ja oli ylpeä siitä. Kuudella prosentillaan maailman väestöstä Yhdysvallat valmisti ja käytti 66 % maailman hyödykkeistä. Kaikki tämä vain neljännesvuosisata sodan jälkeen.

Eihän tämä kaikki tyhjästä tullut. Kuluttajien ostaminen vahvisti nousukautta selittäen kaksi kolmannesta kotimaisesta bruttokansantuotteesta. Diners Clubin esitellessä ensimmäisen luottokorttinsa 1950-luvulla kuluttajat löysivät uuden tavan maksaa hyödykkeitä ilman käteistä. Liittovaltio oli yksi keskeinen tekijä. 1950-luvun alussa liittovaltion kulutus oli lähes 20 % Yhdysvalloissa tuotetuista hyöhykkeistä ja palveluista, kun 1920-luvulla vastaavaa määrä oli ollut yksi prosentti. Hallitus oli myös suuri työnantaja, lähes yksi viidestä työntekijästä työskenteli valtiolle vuonna 1970. Sosiaaliohjelmillaan liittovaltion hallitus vakautti taloutta. Ihmiset, jotka muutoin eivät olisi voineet kuluttaa lainkaan, saivat vaatimattoman, mutta luotettavan rahavirran käyttöönsä.

Alkuuun | USA | Venäjä | Ay-liike | Kehykset