lippu

Red Exodus - Punapako

Vainovuodet

Neuvosto-Karjala ei ollut siirtolaisille mikään paratiisi ennen Stalinin vainojakaan, mutta tilanne alkoi muuttua huonompaan suuntaan viimeistään 1930-luvun alussa. Stalinin vahvistaessa asemaansa alkoivat 1930-luvulla poliittiset vainot. Varsinainen ”Suuri puhdistus” ajoittui vuosiin 1936–1938, jolloin vainot toimeenpantiin ilman selkeää suunnitelmaa ja ne kohdistuivat epämääräisesti rajattuihin ihmisryhmiin. Pohjois-Amerikasta saapuneet suorasanaiset siirtolaiset saivat katkerasti tuntea puhdistukset, suomalaisiin kohdistuneen vainon, pidätykset ja keskitysleirit.

NKP:n 17. puoluekonferenssi huhtikuussa vuonna 1929 oli yksi käännekohta huonompaan suuntaan. Puoluekonferenssi teki päätöksen puolueen puhdistamisesta haitallisista aineksista. Tätä seurasi vuoden 1932 lopulla puolueen keskuskomitean päätös jäsenten ja jäsenkandidaattien puhdistuksesta vuoden 1933 kuluessa.

Karjalan valtiokoneiston puhdistus toimeenpantiin vuonna 1930. Sen yhteydessä n. 300 ihmistä erotettiin viroistaan, mutta vielä tässä vaiheessa suomalaiset eivät olleet kohteina. Vielä vuoden 1933 yleisliittolaisissa puolueen polittisissa puhdistuksissakaan suomalaiset eivät olleet varsinaissena kohteena. Vuosi 1933 oli kuitenkin käännekohta suomalaisessa Neuvosto-Karjalassa.

Puoluepuhdistukset jatkuivat vuonna 1934 ja helmikuussa 1934 laaditussa puhdistuslistassa oli 69 suomalaisnimeä. Syyllisiä etsittiin ja löydettiin. Tästä kuvaava esimerkki oli Petroskoista, jossa oli palanut vaja, jossa oli kaksi traktoria. Tätä pidettiin tuhopolttona ja syllisenä vangittiin Petroskoin toisen asteen suomalaisen koulun inkeriläinen fyysiikan ja kemien opettaja, jolla oli ollut laboratoriossa mahllisuus valmistaa ruutia.

Myönteinen suhtautuminen Neuvostoliiton ulkomaalaisiin alkoi muuttua 1930-luvun puolivälissä, josta alkaen myös maasta poistuminen alkoi hankaloitua. Turvallisuusviranomaiset olivat alkuaankin suhtautuneet vastahakoisesti ulkomaalaisten värväämiseen. Vähitellen epäilys alkoi kohdistua rajaseudun kaikkiin kansallisuuksiin, suomalaiset mukaan lukien.

Stalinin terrori perustui turvallisuuselin NKVD:n määräämiin etnisiin kiintiöihin, joita paikalliset viranomaiset Karjalan tapauksessakin pyrkivät vielä korottamaan. Ihmisiä katosi – osa lopullisesti, osa vuosiksi vankileirien saaristoon – ja sekä suomalaiset että amerikansuomalaiset yhteisöt lamaantuivat. Karjalassa vaikutti 1930-luvun loppupuoliskolla noin 4500–5000 pohjoisame­rikkalaista siirtolaista, joista 739:n (15 %) on todistettu saaneen tuomion terrorivuosina. Amerikan­suomalaisten osuus kaikista punaisen Karjalan suomalaisista terroriuhreista on niin ikään 15 prosenttia.

Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovin murha loppuvuonna 1934 käynnisti mittavat näytös­oikeudenkäynnit, joita oli kaikkiaan kolme, teloituksineen. Ensimmäinen oli elokuussa 1936, toinen tammikuussa 1937 ja kolmas maaliskuussa 1938. Näytösoikeudenkäynnit eivät varsinaisesti olleet teatteria vaan julmaa totta. Lopputulos oli päätetty jo ennen kuin syytetty oli edes haettu kotoaan.

Ketään ei säästetty. Ensimmäistä oikeudenkäyntiä valvonut NKVD:n päällikkö Genrih Jagoda oli itse syytettynä kolmannessa oikeudenkäynnisssä. Hänen seuraajansa Nikolai Ježovtuomittiin vakoilusta ja Stalinin salamurhan suunnittelusta helmikuussa 1940.

Varsinainen Suuri Terroti ajoittuu vuosiin 1936–1938, verisimmillään se oli 1937–1938, jolloin Nikolai Ježov toimi NKDV:n johtajana, hänen mukaansaa aikaa kutsuttiinkin Ježovštšinaksi eli Ježovin ajaksi. Tässä vaiheessa suomalainen kommu­nistieliitti ja älymystö puhdistettiin varsin perusteellisesti, erityisen synkkä kohtalo oli ”punaup­seereilla”.

alkuun

Suuri Terrori Karjalassa

Suomalaisten puhdistuksista Karjalassa vastasi Leningradin piirin valtion turvallisuuden päähallituksen eli GUGB:n päällikkö Leonid Zakovski. Hän sai sisäasioiden kansankomissaari Nikolai Ivanovitš Ježovilta 30. heinäkuuta 1937 salaisen käskyn no. 00447, jonka Ježov oli samana päivänä rutiiniasiana vahvistuttanut Venäjän kommunistisen puolueen politbyroolla. Käskyllä määrättiin tuomit­semaan teloitettavaksi asetetut määrät kansallisia ja ulkomaisia vähemmistöjä.

Tuomioista päättivät sisäasiainkansankomissariaatin alaiset kolmimiehiset pikaoikeudet eli troikat, joiden päätöksistä ei ollut valitusoikeutta. Troikat vuonna 1937 oikeuslaitoksen ulkopuolisina eliminä eivät sinänsä olleet uusi asia. Niitä muodostettiin jo 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa GPU:n valtuutettujen edustustojen yhteyteen. Omia alaisia troikilla ei ollut, vaan ne käyttivät turvallisuuselinten ja rikostutkinnan henkilöstöä. Kulakkivainojen vuosina 1930–1933 ne tuomitsivat yli 392 000 henkilöä langettaen yli 28 000 kuolemantuomiota. Toukokuussa 1933 politbyroo perui OGPU:n troikilta oikeuden panna kuolemantuomiot täytäntöön. Vuonna 1934 NKVD:n perustamisen jälkeen troikat hajotettiin.

Vuoden 1937 kesällä kootut troikat olivat kokoonpanoltaan täysin erilaisia. Ne vahvistettiin Moskovassa ja niillä oli laajimmat mahdolliset valtuudet massa­teloituksia myöden. Pikaoikeuden muodostivat NKDV:n paikallinen päällikkö puheenjohtajana, puolueen aluesihteeri sekä syyttäjä. Syytetyille ei järjestetty kuule­mistilaisuuksia, eikä heillä ollut oikeutta asianajajaan. Käytännössä pikaoikeus vain allekirjoitti valmiit kuole­mantuomiot, jotka pantiin yleensä täytäntöön heti ja salaisesti syrjäisillä hiekkakankailla, joille oli helppo kaivaa joukkohautoja.

Karjalan troikkaan kuului vuosina 1937–1938 NKVD:n johtaja Stepan Matuzenko, julkkinen syyttäjä Georgi Mihailovits ja alueen kommunistisen puoluekomitean pääsihteeri Gennadi Nikolajevitš Kuprijanov. Täytettyään kiintiönsä troikka pyysi keskuselimiä lisäämään teloitettavien määrää. Pyyntöön suostuttiin ja tavoitteet ylitettiin. Syksyn 1937 aikana määrättiin teloitettaviksi 1640 ihmistä vaikka NKVD:n asettama tavoite oli ollut 300 ihmistä.

Tuomiopapereita suollettiin kuin liukuhihnalla, sillä Moskovaan piti lähettää albumeja eli juttukoosteita pidätetyistä vain viiden päivän välein. Albumit otettiin käyttöön joulukuussa 1937. Albumeiksi sanottiin yhteen nidottuja tietoja sadasta henkilöistä kerrallaan. Jokainen sivu oli aina omistettu yhdelle vangitulle. Siinä kerrottiin lyhyet elämäkertatiedot, vangitsemisen motiivit ja ehdotukset kumpaan kategoriaan luetaan: 1. ammuttavaksi vai 2. leirille. Albumit vahvisti allekirjoi­tuksillaan paikallinen troikka.

Albumien vastaanottaja oli NKVD:n päällikön Nikolai Ježovin ja ylisyyttäjän Andrei Vyšinskin erikoiskomissio. Tuskin tämä niin sanottu dvoikka eli kaksikko ehti aina edes avata albumeita, sillä niitä tuli solkenaan Neuvostoliiton eri kolkista viiden päivän välein. Moskovasta luvat ampumisiin ja vangitsemisiin annettiin silti yleensä melko nopeasti

Sisäasian varakansankomissaari Mihail Frinovki antoi 8. elokuuta 1937 määräyksen olla ilmoittamatta troikien syyttämille henkilöille kuolemantuomioista. Käytäntö laajeni muihinkin massaoperaatioiden muotoihin. Menettely oli ollut käytössö jo OGPUN aikana ja oli tarpeen vankien vastarinnan, itsemurhien ja joukkoprotestien estämiseksi.

Karjalassa käynnistettiin vuoden 1936 lopulla kaksi tiedustelutoimintaan liittyvää juttua. Rajalla sijaitsevassa Petrovskin piirissä NKDV:n piiripäällikko Aleksei Tšernov ryhtyi kokoamaan juttua nimeltä "Kapinalliset". Sen mukaan Suomen tiedustelupalvelu olisi koonnut entisistä pakolaisista kapinajoukkoja, joiden päämäärä oli kolhoosien hajoittaminen sisältäkäsin sekä valtion metsänhakkuusuunnitelmien romuttaminen.

Kontupohjan piirin NKVD-päällikkö Aleksei Puškin puolestaan alkoi kerätä tutkimusaineistoa "Diversantti"-nimiseen juttuun. Kohteena olivat Kontupohjan teollisuuslaitokset ja erityisesti "ulkomaalaisjohtoinen" selluloosa ja paperi­kombinaatti. Sen johtajana oli suomalainen Hanns Järvimäki ja pääinsinöörinä saksalainen B. Landorf.

Tässä vaiheessa NKDV:n piiriosastot eivät vielä saaneet toimia täysillä. Puolueen keskuskomitean helmi- ja maaliskuussa 1937 tekemät päätökset muuttivat tilanteen ja joukkopidätykset käynnistyivät täydessä laajuudessa. Edvard Gylling vangittiin Moskovassa 25. heinäkuuta 1937. Kustaa Rovio oli vangittu jo 8. heinäkuuta 1937. Rovio teloitettiin 21. huhtikuuta välittömästi vain muutamia minuutteja kestäneen pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Gylling teloitettiin 14. kesäkuuta 1938 Moskovassa Kommunalkan teloituspaikalla samana päivänä, kun tuomio annettiin.

Karjalan Teknisen Avun viimeinen johtaja Oscar Corgan teloitettiin Sandar­mohissa 9.1.1938. Eri tutkijoiden mukaan noin 6 000 amerikan­suomalaisesta siirtolaisesta kuoli Stalinin puhdistuksissa noin 2 000.

Petroskoin lähellä oli kaksi teloituspaikkaa: Sandarmoh, jossa teloitettiin 762 suomalaista  ja Krasnyi Bor (Punainen kangas), jossa teloitettiin 580 suo­malaista.

Troikien oli täytettävä kiintiönsä. Jos nimettyä henkilöä ei löydetty, pidätettiin joku muu. Moni siirtolainen pelastui sillä, että joku varoitti heitä edessä olevasta vangit­semisesta ja he ehtivät piiloutua. Hyvinkin lyhytaikainen piiloutumien riitti, jonka jälkeen saattoi palata ja jatkaa elämäänsä. Jos kaikki vangittavaksi määrätyt olisi katsottu todelliseksi vaaraksi Neuvostoliitolle, olisi heidät varmasti etsitty. Sitä ei tehty, koska harjoitetulla päiden metsästyksellä oli tarkoitus täyttää vangittavien kiintiö, eikä ollut niin suurta väliä kuka vangittiin, kunhan kiintiö saatiin täyteen.

 

Koti | USA | Venäjä | Ay-liike | Lenin-tekstit | Punapako | Kehykset